Tässäkö se nyt oli?

Joulua odotetaan hartaudella. Lasketaan kuukausia, viikkoja ja päiviä. Sitten se tulee, yllättäen tietty. Ruoat ja joulunpuhtoinen koti taiotaan viime tipassa, koti koristellaan ja kas kummaa, joulutunnelma syntyy kaiken sen sivutuotteena. Toki siihen tarvitaan myös rakkaita ihmisiä, pysähtymistä ja tässä hetkessä elämistä. 

Mutta, mutta... Kolme päivää joulupyhiä ja sitten se on ohi. 

Työntäyteiset välipäivät viikonloppua myöten vievät joulun ajalta parhaimman terän ja tunnelman. Nyt odotan uudenvuodenaattoiltaa ystävien kanssa. Sitten onkin vuorossa kevään odotus ja sen jälkeen kunnon kesän. Ja pian joulu onkin taas odotuslistalla. 

Helsingin Sanomien sponssaama Cantores Minoresin joulukonsertti Johanneksen kirkossa oli suksee. Tällaista yleisöryntäystä kirkkoon en ollutkaan aiemmin päässyt todistamaan. 

Parempaa oloa metsästämässä

Loppuvuoden juoksut menivät pipariksi erinäisistä syistä. Nyt on aika funtsia, mitä tekisin toisin, jottei alkuvuosi ole loppuvuoden toisinto.

Ensinnäkin duunikuvioihin pitää saada tolkku. Toivottavasti voin itse vaikuttaa tähän ja ylipäänsä toivottavasti töitä piisaa riittävästi. Työt on voitava tehdä normaalina valveillaoloaikana. Silloin yöstä jää iso siivu yöunille, joita ilman koneisto ei vaan futaa. Seitsemän tuntia yössä. Se saa luvan olla minimimäärä.

Säännölliset ruokailuajat ja täysipainoinen ravinto pitävät mielen parempana ja juoksukin sujuu jouhevammin. Ehkä flunssa-aalto ei iske silloin niin pahana, kun kaikki vitamiinit, hivenaineet ja muut löytyvät kropan valikoimista.

Merkitsen tulevan viikon juoksut kalenteriin samaan tapaan, kuin laitan sinne lasten ja miehen erikoismenot, harrastukset yms. Niin ja sitten ne juoksut on myös kerrottava muille perheenjäsenille yllätyksien välttämiseksi. Tai jos laiskamato ryömii viereeni sohvan reunalle, silloin tarvitsen lasten lisämotivointia: "Mutta mamma sä sanoit, että menet lenkille."

Synttärini maaliskuussa on passeli ajankohta välitsekkaukselle. Siihen on vain vaivaiset kolme kuukautta aikaa. Taidan aloittaa parempi olo -kampanjani jo heti huomenissa. Tänään tuhoan vielä muutaman Fazerinan ja aamulla paistamani Lussekattenin.

Lasten suuri joulukirja 70-luvun lopusta virittää mielen joulun tuoksuihin ja tunnelmiin. 

Se on vielä hetken verran ajankohtainen.

Mahtavia saundeja! Toimii myös juostessa. 

Viimeinen joulukuusi

Joulukuusi on kotimme joulukukkanen. Muita joulukukkia meillä ei yleensä olekaan, jollei mandariinipuuta lasketa sellaiseksi. Siitä huolimatta, että joka ikinen vuosi pähkäilen, voisimmeko viettää joulun ilman kuusta, aina se kuitenkin ilmestyy kotimme paraatipaikalle. 

Haimme taas perinteiseen tapaan joulutunnelmaa Tukholmasta. 

Lapsuuteni jouluista mieleenpainuvin on ollut se, jolloin asuimme Rovaniemellä ja äitini ja siskoni lähtivät kuusen metsästykseen. Pakkanen oli sellaisilla kymmenluvuilla, ettei helsinkiläinen laittaisi normaalisti nenäänsä ovesta ulos. Kuusi oli kuitenkin saatava. He vaelsivat potkukelkalla Hillapolulta Markkinamarketin parkkipaikalle todetakseen, ettei kaupungista löytynyt enää kuusen kuusta. Kotiin tullessaan heillä oli mukanaan pulkallinen oksia ja kuusen ranka. Isä sai töistä tullessaan kirjaimellisesti rakentaa joulukuusen. Poralla eri kokoisia reikiä kuuseen ja voilà, kuusi oli valmis. Kauneuspisteitä ei sinä jouluna jaettu. 

Opin Lauttasaaressa asuessani, ettei joulukuusen noutoa kannata jättää jouluaatolle. Olisikohan ollut toinen joulu omassa kodissani, kun jouduin tippa silmässä tyytymään läheisen kukkakaupan sypressiin. Se, etteivät havunneulaset kutittaneet jalkapohjia vielä juhannuksenakin, oli sinä jouluna laiha lohtu.

NK:n jouluikkunoissa riitti ihailtavaa.

Olen ihmetellyt jo vuosia, miksi sairastun juuri jouluna sinnikkääseen flunssaan. Nyt mysteeri ratkesi. Saimme tänä jouluna kotiovelle kuljetettuna kolmemetrisen, kauniin kuusen. Nukkumaanmennessämme mieheni nenä alkoi valua, Miss N yski, eikä saanut henkeä ja mulla oli nämä kaikki oireet, sekä jomottava päänsärky. Vasta nyt tajusin, että nämä ja kaikki edellisjouluiset oireiluni johtuivat joulukuusesta.

En ole koskaan ollut muovikukkien ystävä, mutta ensi joulusta lähtien joulukukkamme on muovikuusi. Olohuoneessamme seisova metsälle tuoksuva kuusi jää viimeiseksi aidoksi kuuseksi kodissamme. Pikku N on ainoa, joka ei ole kärsinyt kuusesta. Hänen mielestään muovikuuset eivät ole yhtä hienoja, kuin aidot. Lohdutan häntä ja vähän itseänikin sillä, että upeat koristeemme tekevät muovisestakin omanlaisemme, kauniin jouluntuojan. 

Toivon mukaan mandariinipuu kuitenkin sinnittelee vielä seuraavanakin jouluna, jotta meillä on edes jotain aitoa, vihreää ja luonnollista.

Nautimme Skansenilla hartaista joululauluista...

... ja villistä menosta kuusen ympäri tanssiessamme.

Joulun odotusta

Jouluaikaan Helsinki on tulvillaan maksuttomia tapahtumia lapsille. Tänään meiltä jäi väliin Seurasaaren ihana joulupolku, mutta sen sijaan kävimme pyörähtämässä Narinkkatorin jouluriehassa Tivoli Sariolan laitteissa sekä katsomassa Hevisaurusta.

Viime viikonloppuna lapset kävivät Luckanissa leipomassa mantelimassaihanuuksia ja kuuntelemassa tällä kertaa Arne Alligatoria.

Viime viikonloppuun mahtui myös grillimakkarat Hakaniemen torin joulumarkkinoilla ja tiernapojat Herttoniemen joulupolulla. Siellä pääsimme myös näpertelemään himmeliä kohmeisilla kätösillämme.

Viikon kohokohta oli kuitenkin Lucia-kulkue…

… tai ei aivan… Kohokohta oli sittenkin lumi. Lapset juoksivat tänään täysillä Kaisaniemen puiston mäkeä alas ja heittäytyivät tekemään lumienkeleitä. Hiekka rahisi haalareissa, mutta se ei tuntunut vaivaavan lapsia. Lumi on lunta, oli sitä sitten puoli senttiä tai puoli metriä!

Ääninäytteet Hevisaurukselta ja Arne Alligatorilta:

Maksullinen mies

Hieroin tänään puhelimitse kauppoja maksullisen miehen kanssa. Ääni puhelimessa kuulosti luotettavalta ja hän tuntui sopivan täysin tehtävään. Suositukset ovat kohdallaan ja miehellä työvuosia takana kunnioitettava määrä.

Multa kysyttiin tosi tarkkaan, keitä kaikkia muita paikalla sitten on. Kuvia en ole miehestä saanut, mutta luulen tietäväni, miltä hän näyttää: punainen hiippalakki ja pitkä, vaalea parta.

Tämä on ensimmäinen ja mahdollisesti myös viimeinen kerta, kun joulupukki tulee käymään meillä jouluaattona. Ensi vuonna isot pojat tulevat varmasti kertomaan ekaluokkalaiselle, ettei joulupukkia ole olemassa. Silloin on ihan turha laittaa energiaa ja pelimarkkoja pukin hankintaan.

Tuolla lystillä on hintansa, eikä se ole matalimmasta päästä. Aivan kuten laadukkailla, hommansa osaavilla maksetuilla miehillä tuleekin olla.

Kuva Helsingin kaupunginmuseon arkistoista

Asiakaspalvelua

- Saisinko kolme salaattia mukaan, kiitos?

- Otatko pieniä vai isoja?

- Mikä niiden ero on?

- No pieni on pienempi kuin iso. 

<ja tähän päälle iso huokaus ja silmien pyörittely>

Juuri sillä samaisella hetkellä en olisi jaksanut moista näsäviisastelua. 

Harmi, ettei vieressä ollut toista kahvilaa. 

[Kuvan kahvila ei liity tapahtuneeseen]

Puistoilua ja joulukadun kouluamista

Lasten on pakko päästä ulkoilemaan joka päivä. Lompsimme tänäänkin räntäsateeseen, vaikka olisimme Pikku N:n kanssa tehneet mitä tahansa muuta kotosalla. Miss N taas oli innoissaan. Hyvällä lykyllä kuulemma voisi jopa sataa lunta.

Kävimme Säätytalon puistossa ihmettelemässä, mitä siellä voisikaan tehdä. Salaojitimme puiston puolikkaan ja lapsukaiset laskivat kuraliukumäkeä. Rapa lensi ja hauskaa oli!

Tarkoituksenamme oli käydä katsastamassa Tuomiokirkko. Ylätyksekseni lapset kertoivat, etteivät ole koskaan käyneet siellä, vaikka ohitammekin sen miltei päivittäin. Vakuutin lapsille, että kirkkoon saa mennä kuriksissakin. Jäimme kuitenkin ulkopuolelle itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksen vuoksi. No, tulehaan noita tilaisuuksia muitakin.

Kävimme vielä ihailemassa Aleksin jouluikkunoita. My o My:n Haldin-ikkuna oli kiehtova. 
Pikku N oli yllättynyt, että somistus kuului vaatekaupalle. 

Miss N olisi ottanut Minna Parikan ikkunasta mieluusti kaikki kengät omakseen. 
Nukketalo jäi niiden rinnalla kakkoseksi.

Jouluseimet ovat täällä taas. Niiden kiertäminen kuuluu jokajouluisiin perinteisiimme.

Stockmannin jouluikkuna ei pettänyt tälläkään kertaa. 
Siellä riittää yksityiskohtia ihailtavaksi moneen tarhamatkaan. 

Stockan Lego-ikkuna on upea! Siellä on houkutuksia ikkunan täydeltä kaiken ikäisille Lego-faneille. En pistäisi itsekään pahakseni, jos joulupukki toisi lapsukaisille Legoja ja pääsisin avittamaan rakentamisessa. Tämänhetkiset suosikit taitavat olla Chimat ja Friendsit. 

Onko talvi vain asennekysymys?

Ylikierroksilla käyvät lapsukaiset piti saada happihyppelylle ennen iltatoimia. Voi sitä iloa, kun he pääsivät nauttimaan vastasataneesta lumesta, ennen kuin se hetken kuluttua oli vain pelkkä muisto. "Nu är det vinter, mamma!"

Lapset saivat kaavittua innoissaan lumet maasta puolisen tusinaan lumipalloa. Ohikulkenut nuori nainen katseli menoa hymyssä suin ja kiitti näkemästään: "Tästä pitää imeä oikeaa asennetta." Niinpä. Tällainen anti-talvi-ihminenkin käänsi hetkeksi aikaa kelkkansa.

Talvi voi olla ihan ok, mutta mikä parasta, kevät on taas yhden päivän verran lähempänä!

Narinkkatori vuosi sitten itsenäisyyspäivänä :

Snögefutista

Töölön pallokentän reunustalla kökkiminen myrskytuulessa ei ollut kaikista houkuttelevin päätös viikonlopulle. Mutta minkäs teet, kun Pikku N on hulluna futikseen ja perusperiaatteena on, ettei harrastuksista sluibailla.

Oma laiskuuteni alkoi hävettää nähdessäni pojan onnen hänen päästessään pelaamaan. Olin varustautunut toppahousuilla ja muilla vermeillä, eli ei mullakaan hätää ollut. Ei, vaikka tuuli sen kun kiristyi ja kevyt lumisade alkoi piiskata kenttää treenien alkaessa.

Pojan kanssa potkiessa palloa vaikutti siltä, että terveen paperit ovat kohta taas taskussa. Lenkkipolku olisi kutsunut, jos ei olisi mustan jään keli. Ehkä ensi sunnuntaina vaihdan toppahousut juoksutrikoisiin futistreenien ajaksi.

Lapsiperhelogistiikkaa

Tähän viikkoon on mahtunut haasteellisia yhtälöitä.

Eilen Pikku N:n eskari avasi ovensa 7:45, eli täsmälleen samaan aikaan, kun meidän piti olla ilmoittautumassa Miss N:n kanssa leikkaukseen. Miehellä taas alkoi kokous 6:45 Pitkänsillan toisella puolella. Onneksi saimme luvan viedä unisen pikkuzombien yöpuvussa, talvihaalareihinsa sullottuna puoli seiskalta eskarikaverin luokse aloittamaan aamuaan.

Tänään menin töihin aamuvarhaisella, jotta saimme tehtyä miehen kanssa vahdinvaihdon kesken työpäivän. Mutta mitä tehdä, kun on vain yksi aikuinen, toipilas, sekä eskarilainen, joka ei saa vielä kulkea yksin koulumatkaansa? Silloinkin kutsutaan ystävät apuun.

Pikku N pääsi krunalaisen logistiikkaveturin matkaan. Yksi vanhempi kerää aamuisin jonoon lapsia yhden tuolta, toisen täältä ja päätyy turvallisesti koululle. Letka kaarsi tänään ikkunamme alta, jotta Pikku N pääsi myös mukaan. Tuossa veturissa kiteytyy pienen kylämme parhaat puolet!

Huomenna apuun kiitää isäni. Saa nähdä, josko hän pääsee kököttämään nukkekodin viereen tai auttamaan tarrakirjan kanssa. Ehkäpä lasten filmien kiintiö tulee täyteen yhdessä päivässä. Joka tapauksessa tiedossa on pienen, pirteän tyttösen tauotonta pulinaa. Ja kuka onkaan parempi seuralainen, kuin oma isoisä.

Kiitos teille, ihanat arjen helpottajat!

Kuva napattu Gunilla Bergströmin ihanan levottomasta Alfons ABC -kirjasta:

Leikkaus

Leikkausjonossa on parisensataa lasta ja arvioitu jonotusaika kaksi kuukautta. Kun sairaalasta ilmoitettiin eilen iltapäivällä, että täksi päiväksi olisi peruutusaika heti aamuvarhaiselle, en empinyt hetkeäkään. Kävimme tsekkauttamassa Miss N:n nielurisat viime torstaina ja alle viikossa leikkaus on ohi. Meillä kävi aikamoinen mäihä.

Onko nyt sitten erikoisen hyvä aika sairastaa kotosalla? No ei tietenkään. Mutta onko kahden viikon, puolentoista kuukauden tai 8 viikon kuluttua? No ei varmasti. Sairastuvan ja töiden organisointi aiheuttaa päänvaivaa, oli ajankohta mikä tahansa.

Löysin itsestäni leikkaussalissa uudenlaiset äidinvaistot, kun Miss N vaipui hetkessä syvään uneen. Ahdistuin, kun tajusin, että siinä hän nyt on, aivan yksin, muiden ihmisten armoilla. Onneksi sain tyhjennettyä pääni liioilta ajatuksilta kuuntelemalla silmät kiinni Harry Potterin ensimmäisen huispausottelun käänteitä.

Kummallakin oli hurja kiire pois sairaalasta. Sammuimme vihdoin aamupäivän jännittävien tapahtumien ja huonosti nukutun yön väsyttäminä. Mies ja Pikku-N löysivät meidät kotiintullessaan sohvalta tuhisemassa päät vastakkain. Veikkaanpa, että tupluurit tulivat tarpeeseen. Jo nyt vaikuttaa siltä, että tulossa on levoton, vähäuninen yö.

Päivän filmit: Risto Räppääjä ja Viileä Venla sekä Kaunotar ja Hirviö. 

Multa kysyttiin jälkimmäisestä: "Hei mamma onko tää sulle vähän liian spännande?" 

Joululahja etuajassa

Viikonloppu on kulunut kolmea työpöytää kierrellessä. En ole ollut kovinkaan läsnäoleva äiti.

Viime yönä kävelin duunista kotiin neljän aikoihin. Kuuntelin luureissa Harry Potteria ja tapasin matkalla  zombien, sekä hassun parin. Jälkimmäinen seisoi naamat ja masut Sörnäisten rantatielle päin, kadulla olevan suurimman lätäkön kohdalla. Hei eivät olleet millänsäkään, vaikka ohikiitävät autot heittivät heidän päälleen hienot kurasuihkut. Siinä he tapittivat hiilikasan suuntaan.

Tänään näin työpöytäni äärestä niin aamuauringon, kuin myös hämärän laskeutumisen. Olin henkisesti varautunut siihen, että iltavuoro alkaa siivoten, kun astun jälleen kotiovesta sisään. Täällä kun pitää hieman raivata, jotta Ruotsin suku mahtuu huomenissa sisään.

Yllätys oli suurenmoinen. Lapsukaiset eivät olleet malttaneet mennä edes suihkuun, kun halusivat pyyhkiä pöytiä ja lattioita "että mammakin saa vähän levätä". Vielä täällä on tekemistä, mutta nyt täällä mahtuu jo liikkumaan, muutenkin kuin vain jonossa polkuja pitkin.

Halasin rakasta kolmikkoani kiitokseksi. Kohta käperryn katsomaan nauhalta Sillan loppuhuipennusta. Tässä illassa on joulun tuntua.


Jättikokoinen laatikollinen Barbien huonekaluja ja tarve-esineitä löytää sekin paikkansa lastenhuoneesta. Onhan tämä muoviturhuutta, mutta kyllä näillä Ruotsista kirpparilta löydetyillä leluilla on jo ehditty meilläkin leikkiä ahkerasti.

Lakka vai hilla?

Mulle nuo oranssit, ihanat marjat ovat hilloja. Mitä muutakaan voisivat olla, asuinhan ensimmäiset kouluvuoteni Hillapolulla. Veikkaan, että sitä ennen vain lakka kuului sanavarastooni.

Mulla tuli tänään hirmuinen himo hilloihin kävellessäni Espan poikki. Miten ilmapallot voivatkaan saada tällä tavalla veden kielelle?


Ei juoksua vähään aikaan, sillä flunssa on painunut keuhkoihini. Enköhän saa taas hengitettyä lääkkeiden voimalla, sillä jouduin antamaan periksi kortisonikuurille. Odotan innokkaana, että saan kaivaa kuurin jälkeen tossut naftaliinista. Ei tällaisesta liikkumattomuudesta tule mitään!

Peruspelokas

Kävelin pikkuisen pätkän peruspelokkaan naisen perässä. Hän astui arastellen rakennustelineiden alla olevalle käytävälle ja säpsähti, kun telineiltä kuului kopinaa. Peruspelokas säikähti porttikongia ja hypähti sivuun, kun ohitin hänet. Toivottavasti ei sentään pelännyt taivaan tipahtavan.

Rouva peruspelokkaan tapaaminen jäi mietityttämään. Hänellä oli takuuvarmasti hyvä syy käytökseensä. Pitäsikö minunkin olla varovaisempi? Kehoitanko lapsia tarpeeksi varovaisuuteen?

Ehkä kultainen keskitie on tärkein. Liika on aina liikaa, suuntaan jos toiseenkin.

Pari perusluottavaista tutkailemassa, mitä kaikkea kivaa pelastusliivilaatikon päällä voikaan tehdä.

Syyslensun toinen kierros

Miss N sammui kesken Rottatouillen. Tuossa ne rotat melskaavat telkkarissa samalla, kun vierestäni sohvalla kuuluu tasainen hengityskorina. 

Luulin, että flunssakausi olisi selätetty tältä erää. Kyllä sitä voikin olla niin väärässä. Tässä sitä vaan odottelen omaa vuoroani sairastuvalla. Nyt kun olen vielä jotakuinkin terve, olisi tietty fiksua käydä poimimassa lisäenergiaa lenkkipolulta. En vaan raski jättää tätä tuhisevaa rakasta. En edes lenkin ajaksi. 

Tuomarinkylän kartanomuseo

Tuomarinkylän kartanomuseo on ollut olemassa pienen ikuisuuden. Silti kävin siellä vasta isänpäivänä ensimmäistä kertaa, viikko ennen kuin se sulkee lopullisesti ovensa.

Tapasin museossa peruskouluaikaisen luokkakaverini, joka kertoi meidän käyneen siellä luokan kanssa vuonna yksi ja kaksi, joskun 80-luvulla. Mulla ei ole käynnistä pienintäkään muistikuvaa. Näkömuistini on hyvä, mutta mikään ei näyttänyt tutulta.

Museo oli viehättävä. Näyttely esitteli helsinkiläiskotien sisustuksia eri vuosikymmenillä. Vaikka museo olikin nopeasti kierretty, mielestäni se oli kolmen vartin kävely-bussi-kävely -matkan väärti. Visiitti viereisen ratsasuskoulun talliin kruunasi käynnin.

Tänään sunnuntaina on viimeinen mahdollisuus käydä tutustumassa museoon. Jos käväiset siellä, muista ottaa varmuuden vuoksi omat eväät mukaan. Meidänkin isänpäiväpicnicimme oli pystis suljetun kahvilan terassilla.

  Ehdin käyttää neonkeltaista juoksupipoani Berliinin maratonilla ensimmäiset kilometrit. Heitin sen lapsukaisille, kun he olivat tsemppaamassa meitä reitin varrella. Pikku N omi juoksupiponi, enkä ole sen koommin sitä enää käyttänyt. 

Tuomarinkylässä on loistavat lenkkimaastot. Kuvastakin voi havaita sunnuntailenkkeilijöitä, jos silmiä oikein siristää. Keksin uuden juoksureitin ensi keväälle: Bussilla Tuomarinkylään, siksakkia siellä suunnassa ja juosten takaisin kotiin. Mittaa reitille tulee puolen maratonin verran tai enemmänkin siksakista riippuen. 

Rakas kolmikkoni <3

Museorakennus siirtyy kaupungin tilakeskukselle. Muuttuuko se kokoustiloiksi, asukastaloksi, koulutuskeskukseksi vai ihan johonkin muuhun käyttöön?

Viikon paras (ja ainoa) lenkki

Keskiviikkoaamuna mut ohitti lenkkipolulla laskujeni mukaan 24 sporttailijaa. He juoksivat joko tosi nopeaa tahtia, tai mulla oli jarru päällä. Veikkaan jälkimmäistä, sillä keljun syysflunssan takia juoksuttomia päiviä oli 15 putkeen.

Tuntuu siltä, että saan alkaa taas rakentaa juoksukuntoa nollasta. Elokuusta lähtien juoksukertoja ja -kilometrejä on tullut kerättyä aivan liian vähän. No, onpahan kuntokäyrä nousujohteinen, kun pääsen taas tavalliseen treeniohjelmaan kiinni.

Ke 12.11. vilakka merituuli herätti tehokkaasti | 9,2 km | 53:17 min

KON-SU-KIE-PRE

Sain suomen kielen äidinmaidossa. Valitettavasti isäni kaksikielisyys ei siirtynyt geeneissä seuraavalle sukupolvelle.

Suhteeni ruotsin kieleen oli pitkään hyvin kaksijakoinen. Kuulin ruotsia jatkuvasti ympärilläni ja sen opiskelu koulussa tuntui luontevalta. Silti protestoin teini-ikäisen angstilla, sillä mielestäni oli epäreilua, että ruotsi piti tahkoa vaikeimman kautta, vaikka olisin voinut saada sen kotoa ”ilmaiseksi”. Samalla mulle tolkutettiin, että ”sun TÄYTYY oppia ruotsi.” Pakkohan ei ole ennenkään motivoinut ketään.

Peruskoulussa ja lukiossa painotettiin liikaa kielioppia. Puhuminen jäi muotoseikkojen jalkoihin. Ruotsi loksahti paikoilleen vasta parikymppisenä yliopiston penkillä. Mahtava opettaja sai virkamiesruotsin tuntumaan… no ei nyt sentään seksikkäältä, mutta ainakin hyödylliseltä. Samoihin aikoihin reissasin usein systerini luokse Tukholmaan. Huomasin, että ruotsihan on tosi käyttökelpoinen kieli ja kaiken lisäksi ruotsalaiset ovat tosi joviaaleja kielensä suhteen. Tärkeintä, että toinen tulee ymmärretyksi. Virheistä viis!

Myös miehelläni on ruotsinkielinen isä, mutta heilläkin arki elettiin suomeksi. Lasten synnyttyä päätimme ottaa ruotsin kielen takaisin perheeseen.  Kimmokkeena oli siskoni perhe Ruotsissa. Näytti huolestuttavasti siltä, että serkuksilla tulisi olemaan yhteinen kieli vasta sitten, kun kouluenglanti tulisi tutuksi.

Lasten vahvin kieli on tällä hetkellä ruotsi. Suomen kielen ja kirjoittamisen kanssa päivittäin työskentelevänä  (uskokaa tai älkää, osaan oikeasti kirjoittaa;) riipaisi, kun toinen lapsista tokaisi aikanaan: ”Haluan, että pappa lukee,  kun tuo finska on niin vaikeaa ja mamma sinä et lue böcker på svenska.” En ole kuitenkaan huolissani suomen kielen asemasta perheessämme. Mielestäni on hyvä saada ensin yksi kieli vahvaksi ja toinen kulkekoon siinä rinnalla sen aikaa. Olemme tosin jo sopineet pikku-N:n kanssa, että hän saa korjata ruotsissa tekemiäni virheitä ja minä opetan hänelle suomea. Aikamoisen hyvä diili.

Opin tänään uuden sanan Folktingetin ruotsalaisuuden päivän vastaanotolla Helsingin kaupungintalolla: BJÖRNTJÄNST. Pitänee opetella huomenna joku yhtä hieno ja käyttökelpoinen.

Svenska Dagenin kunniaksi, jokavuotisena perinteenä jotain Markus Krunegårdilta:

Hemma börjar nästa dag.

Kausivaloista jouluvaloihin

Olohuoneessamme on jouluvalot läpi vuoden. Kesällä kutsumme niitä kausivaloiksi. Keväällä ja syksyllä ne ovat tunnelman luojat. Kohta niitä voi ihan luvalla kutsua omalla nimellään jouluvaloiksi.

Olin tipahtaa pyrstölleni tarhamatkaa taivaltaessani. Torikorttelit loistavat jo… kausivaloissa. Samoin Stockmann. Stockan ikkunat on peitetty joulukoristelua varten. Verhojen raosta huomasin, että kaikki on vielä alkutekijöissään. Mutta hei, onhan tässä vielä aikaakin. Kausivalot muuttuvat jouluvaloiksi vasta joulukadun avajaisissa 24.11. Näin ainakin kalenterin mukaan.

Blogeja on nyt kaksi!

Blogini sai isoveljen. Vaikka se onkin vasta ottanut ensiaskeleensa, olen hautonut blogia mielessäni jo parin vuoden ajan. Uusi tulokas on vielä raakile, mutta eiköhän parhaalla paikalla -blogista kuoriudu ajan mittaan kelpo paketti. 

Ajatus autoblogista (ei ehkä täytä kaikkia määreitä…) syntyi lenkkipolulla - missäpä muuallakaan. Lenkkeillessä saa päähänsä parhaat ja toisaalta myös huonoimmat ideat. Saa nähdä, kumpaan uusi blogini lopulta kuuluu. 

Astu kyytiin sivulla http://parhaallapaikalla.blogspot.com 

Haaveiden maratonit

New Yorkin maratonin lähtölaukaukseen on aikaa vuorokauden verran. Tänä vuonna starttilistalla ei taida olla ketään tuttua, toisin kuin viime vuonna myrskyn takia perutulla. 

Haaveilen, että pääsisin itse joku päivä juoksemaan New Yorkiin. Lista unelmien maratoneista ei kuitenkaan ole aivan noin lyhyt. Sieltä löytyy myös ainakin Pariisi, Barcelona, Amsterdam, Kööpenhamina, Budapest, Wien ja Reykjavik. Jos ravistelisin vielä lisää aamutokkuraista päätäni, sieltä tippuisi aimo annos haaveiden maratoneja lisää. 

Viime viikonlopun Viapori 1/2 maraton on hyvä esimerkki siitä, että Suomestakin löytyy houkuttelevia juoksuja.  Kaupunkimiljöö vaan tuppaa loppumaan kesken suomalaisissa kaupungeissa. En saa valitettavasti samanlaisia kiksejä pellon pientareella hölköttäessäni, oli kuinka kaunista tahansa. Toisaalta, poikkeus vahvistaa säännön. Olisin juossut Suomenlinnassa mieluusti luonnon keskellä vaikka 42 kilometriä. 

Onneksi kaikkea ei tarvitse saada tässänytjaheti. Unelmia on silti hyvä olla. 

Täydellinen pk-lenkin rytmittäjä: Jay Z | Alicia Keys / Empire State of Mind

Pidä kännykkä taskussasi

Miss N oli ystäviensä kanssa lavasteena tämänpäiväisessä HoBLaan artikkelissa Daghem: Lämna mobilen i fickan (kirjoittajana ihana Jenny Bäck!).

Tarhasta soitettiin ja kysyttiin, saako tytärtämme kuvata. Kertoivat, ettei kuvasta voi tunnistaa kasvoja. Oikeassa olivat. Mutta äiti kyllä tunnistaa tyttärensä. Ja lapsen kuravaatteet. Vaaleanpunaisista saappaista puhumattakaan.

Lenkit ovat jäissä hetken aikaa. Muu perhe on ollut enemmän ja vähemmän flunssan kourissa parin viikon verran. Onneksi sain sen vasta nyt, enkä joutunut jättämään Suokin puolikasta sunnuntaina väliin sen vuoksi.

Digilehti vai paperiversio?

Rakastan aikakauslehtiä. Selailen lehden ensin kannesta kanteen. Sen jälkeen valitsen yhden jutun sieltä, toisen täältä. Joskus huomaan lukeneeni lehdestä kaiken sillisalaattimenetelmällä. Toisinaan taas totean, etteivät lehden jutut osuneet täysin maaliinsa, eikä lehti ole edes hiirenkorvilla.

Olen melko kaikkiruokainen lehtien suhteen. Onneksi saan lukemani lehdet eri reittejä pitkin, eikä niihin näin ollen tarvitse uhrata maitorahoja. Ainoa, joka lähtee lehtikioskilta melko usein kotiin, on ruotsinkielinen Runner´s World. Luen siitä kaiken, jopa mainosten pienellä printatut tekstit. Palaan mielenkiintoisiin artikkeleihin myös uudemman kerran silloin, kun aihealue tulee ajankohtaiseksi.

En ole koskaan lämmennyt digilehdille, sillä aikakauslehtien tuntuma on mulle tärkeä. Joskus lehti kulkee mukana rullalle käärittynä, toisinaan lehden nurkka taas on taitettu merkiksi "tämä pitää vielä tsekata". Haluan päivässä edes pienen lukuhetken, jolla ei ole mitään tekemistä sähköisen näytön kanssa.

Periaatteeni heittivät kuitenkin härän pyllyä, kun löysin Helsingin kaupungin kirjaston sivulta E-lehtipalvelun linkin digilehtiin. Olen käynyt selailemassa Runner´s Worldin, Elle Decorin ja Ellen jenkkiversioita, sekä Running Timesia. Poimin jutun sieltä ja toisen täältä, mutten lue mitään lehdistä kokonaan. Toisinaan nautiskelen näytöllä upeana toistuvista mainoksista. Tällaisia ilmaisia huveja ei voi koskaan olla liikaa.

Triatlonisti Sarah Reinertsen Team Refuel / Got Chocolate Milk? -kampanjan kasvona. 
Tämä mainos kiinnittäisi huomioni varmasti varsinkin paperiversiona lempilehdessäni.

IV Viapori Eko 1/2 Maraton

Suomenlinnan puolimaratonin lähdössä kuultua:
- Hei mitä mä teen, jos eksyn reitiltä, enkä tiedä mihin suuntaan mun pitäisi mennä?
- Pidä numerolappu visusti päällä. Saarelaiset tietävät kyllä maratonista. Eiköhän joku koiran ulkoiluttaja ota sut mukaan ja tuo tänne meille takaisin. 

 Odottelua Kuntomaneesin edessä 10 minsaa ennen H-hetkeä. 

Numerolaput ovat ihanan nostalgiset!

 Olen hehkuttanut Suomenlinnan puolimaratonia tutuille ja tuntemattomille eilisaamuisesta juoksusta lähtien. Kuulin tapahtumasta perjantaina ja alta aikayksikön olin ilmoittanut sinne itseni ja kaverini.

Vaikka olinkin pakannut kaiken valmiiksi ja luulin lähteväni ajoissa aamulautalle, sain kuitenkin pinkoa kunnon lämmittelyvauhtia Kauppatorille. Suokin lautalla saimme lämmiteltyä Lindan ja Mintun kanssa myös kielenkantojamme. Linda onkin jo ennalta tuttu tarhakuvioista ja Minttu on uusi, raikas tuttavuus. 

Onneksi otin kameran mukaani. Suomenlinna oli aamu-usvassa sanoinkuvaamattoman kaunis.

Mukulakivet ovat sateella vihoviimeinen juoksualusta. Lauantainen kaatosade oli enää muistoissa sunnuntaisessa, 11 asteen syyssäässä. Ensimmäisellä kiekalla oli jopa ehkä liiankin lämmin sää. 

Kun pääsimme saareen, meitä oli vastassa keltaiseen huomioliiviin pukeutunut nuorimies. Hän ohjasi lautalta kömpineeen lenkkariporukan oikeaan paikkaan. Järjestelyt sujuivat tapahtumassa muutenkin hyvin. Pelko eksymisestä katosi nopeasti. Pieniä koululaisia oli ripoteltu pitkin saarta ohjaamaan juoksijat oikeille poluille ja jos lapsukaisia ei näkynyt missään, silloin piti vain etsiä tietä näyttävä narunpätkä portinpielestä tai läheisestä puusta. 

Tästä juostiin ensin oikealle, sen jälkeen tiukka vasen ja alamäkeä vinhaa vauhtia...

Meitä juoksijoita otettiin puolikkaalle vain 50. Samanaikaisesti juostiin 7 kilometrin Maailmanperintöjuoksu. Tunnelma oli tosi kodikas. Olisi ollut hauska katsella yläilmoista, kuinka porukka veti siksakkina kolme seitsemän kilsan kiekkaa pitkin saarta aamuysistä lähtien. Vastaan pompahti risteäviltä juoksupoluilta kanssajuoksijoita, jotka muistivat hymyillä ja tsempata. Tunsin kuuluvani joukkoon.

Kipusimme kaveriporukassa mäkeä ylös ja samalla kisan kärki tuli meitä vastaan.

Emme olleet saarella ainoita, jotka tekivät outoja asioita aamuvarhaisella. 

En olisi hämmästynyt, vaikka tämän satumaailman keskeltä olisi hypähtänyt hobitti kirittäjäksemme.

Juoksimme Mintun kanssa 16 kilsan kohdalle jutellen tauotta. Minttu pystyi vielä kiihdyttämään loppua kohden ja sai odotella mua maalissa minuutin verran, ennen kuin ylitin maaliviivan 1:58 kohdalla. Todellinen taistelija oli kutenkin Linda. Hän ei ole kuulemma koskaan aiemmin juossut 10 kilsaa pidempää lenkkiä. Nyt hän veti kunnon konkarimeiningillä puolikkaan aikaan 2:12! Pääsimme jakamaan kisakokemuksia saunan lauteilla muiden juoksijoiden kanssa. Täydellinen päätös juoksulle!

Vesipisteitä oli reitin varrella kaksi. Musiikkiakaan ei oltu unohdettu. Non-stop -laulanta virkisti!

20 euron osallistumismaksuun kuului myös höyryävä lohikeitto läheisessä kahvilassa. Keittolautasellinen vaihtui kuitenkin kermalla höystettyyn liemikuppilliseen, sillä mulla alkoi olla jo hoppu kotosalle lasten luokse. Suomenlinnasta lähtee lautta sunnuntaisin puolenpäivän aikoihin vain kerran tunnissa. 12:20 lautalle oli siis pakko ehtiä. Saimme Mintun kanssa kunnon jälkihien virtaamaan spurttaamalla satamaan. Jalat olivat tönköt, mutta mieli korkealla!
Saisiko ensi vuoden juoksuun ilmoittautua jo nyt?

Juoksun aikana aurinko paistoi, mutta...

... Kauppatorille palattuamme syyssää oli heittänyt täydellisen kuperkeikan:

Su 27.10. | 21,1 km | 1 h 58 min | 5:50 min/km | viimeiset 5 km keskim. 5:20 min/km 

Mitä jos menisin juoksemaan viikonloppuna puolikkaan?

En ole kisakunnossa. Tai no, olenkohan koskaan ollutkaan? Joka tapauksessa syksyn juoksut ovat olleet niin ja näin, sekä ennen, että jälkeen Berliinin maratonin. Siksi yllätin itseni ilmoittautumalla Viapori Eko 1/2 maratonille. Itse asiassa ilmoitin kaksi juoksijaa. Katsotaan, josko vaikka  Maratonmamma päsisi mukaan.

Tiedossa on aikainen aamuherätys sunnuntaina. Onneksi kellot siirretään talviaikaan, joten varhainen herääminen ei tunnu ihan niin haastavalta. Reitti tulee olemaan takuuvarmasti kaunein ikinä: Suomenlinnan saaret ja Helsingin profiili.

Lähden juoksemaan nautiskelutunnelmissa ja kymiltäni. Juosta saa vaikka kolme tuntia ja hölkän jälkeen odottaa kunnon sauna ja kalasoppa!

En löytänyt tähän hätään kuvia Suomenlinnasta. Parin viikon takainen auringonlasku Linnanmäellä oli täynnä tunnelmaa. Kuvitelkaa tähän taustalle lasten iloista naurua. Täydellistä!

Hampurilaisravintoloissa on eroa

Viimeviikkoisella Lintsin käynnillä täyttyi pitkäaikainen toiveeni päästä testaamaan Midhillin hampurilaista. Vertaan pakostakin Midhilliä Tukholman tämänhetkiseen hampurilaispaikkojen ykköseen, Flippin´ Burgersiin.

Olimme tankkaamassa Flippinissä Tukholman maratonille. Ravintola ei sijaitse varsinaisesti ohikulkureitillä, vaan sinne mennään tarkoituksella. Silti se on alati täynnä. Saavuimme paikalle hetken avaamisen jälkeen ja olimme viimeiset, jotka onnistuivat saamaan pöydän jonottamatta. Ulkona oli torstai-iltana neljän pintaan aikamoinen lössi odottamassa pääsyään herkkuhampurilaiselle.

Molemmissa paikoissa ranskalaiset olivat suussasulavan maukkaat ja hampurilaiset olivat herkulliset. Olen yksinkertaisen, maukkaan hampurilaisen ystävä. Siksi Flippin´ Burgers vei voiton Midhillistä 10 vs. 8 1/2.

Flippinin pirtelö oli överiksi asti suureellinen: Ben & Jerry´s jäätelöä ja kastiketta. Sillä sai hymyn huulille ja masun kummulle. Midhillin pirtelö taas oli todellinen riman alitus. Tarjoilija kertoi, että he käyttävät Valion (perus)jätskejä. Ei siinä mitään pahaa ole. En vaadi Mövenpickiä, Kolmea kaveria tai muita herkkuja pirtelön pohjaksi, kunhan millkshake on täyteläistä ja maukasta. Midhillissä saimme kuitenkin vetistä litkua, jonka makumaailma ylätti. Tiedäthän sen maun, kun jäde on seissyt pakastimessa ja sen päälle on tullut jäähippuja. Kooltaan se ei myöskään vetänyt vertoja ruotsalaisserkulleen.

Midhillin tarjoilija otti tyynesti vastaan palautteemme koskien epäonnistuneita pirtelöitä. Hän kehoitti meitä käymään Citykäytävän Midhillissä, sillä "Tämä kun on vaan tällainen huvipuistoravintola." Mielestäni huvipuistoravintolan ei tarvitse olla "sinne päin", vaan lounarikasalle pitää saada myös siellä vastinetta. Varsinkin, jos ravintola ratsastaa perustajansa Michelin-maineella.

Flippin´on pieni ja viihtyisä. Hieman ahdaskin, kun jokainen neliö on pyritty käyttämään hyväksi. Tarjoilu oli rennon kohteliasta ja vaikka henkilökunnalla onkin varmasti paineita saada heitettyä jo syöneet asiakkaat ulos ja saada uudet pitkään jonottaneet sisään, tätä ei huomannut lainkaan. 

Pidän myös Midhillin sisustuksesta. Siinä on mukavaa rosoisuutta. Ravintola oli kuitenkin sotkuinen ja sekava. Tila on haasteellinen akustiikaltaan. Perheemme ei ole aivan hiljaisimmasta päästä, mutta silti kovaan ääneen tottunut Pikku N joutui välillä pitelemään korviaan. 

Yritin saada jotakuinkin siedettävän kuvan Midhillistä blogiin pistettäväksi, mutta täytynee tyytyä vain Flipin´ Burgersin sisustukseen:

Ensi vuonna nautimme Linnanmäellä varmaankin perinteisen vohvelitankkauksen varsinaisten ravintoloiden asemesta. Sen sijaan seuraavan kerran Kungsholmenilla käydessäni taidan koukata Flippin´ Burgersin kautta, jos vain matkabudjetti antaa periksi. Edellisestä kerrasta kun jäi sen verran hyvä maku suuhun.