pik(k)uliten

30.7.2015

7. maraton: Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010

Juoksu ei mahtunut arkeeni vuoden 2008 maratonin jälkeen. Elämässä tapahtui liikaa isoja asioita. Jatkuva univelka painoi mieltä ja jalkoja. Ilmoittauduimme silti alkuvuodesta 2010 mieheni kanssa toiveikkaina Tukholman maratonille. Siitäkin huolimatta, että rautainen peruskuntomme oli karissut kuukausi kuukaudelta.

Tukholman maraton tuntuu aina tupsahtavan yllättäen. Tammi-helmikuussa siihen on vielä tosi pitkä aika ja yht´äkkiä ollaankin toukokuussa, jolloin treenausta pitäisi alkaa keventää. Pahempi juttu, jos ei ole vielä edes aloittanut. Seitsemännen maratonin lähestyessä olimme treenanneet kerran, hieman yli kolmen kilometrin verran.

Katselimme lähtöviivalla viimeisen päälle treenattuja maratoonareita. Ei hemmetti. En kuulunut todellakaan joukkoon. "Ehkä me vaikka jätämme homman puolimaratoniin. Katsotaan sitten, jookosta."

En nauttinut maratonilla yhdestäkään askeleesta. Kiroilin koko ajan. Suurimman osan mielessäni, mutta kyllä niitä purkauksiakin piisasi ihan riittävästi 42 kilometriin.

Olimme molemmat hiirenhiljaa 21 kilsan kohdalla. Jokainen soluni huusi: "Lopetetaan tämä p***a!" mutta suustani ei päässyt pihaustakaan. Olimme molemmat kypsiä juoksemiseen, mutta kumpikaan ei halunnut sanoa ääneen sitä, mitä ajatteli.

Kärsimysten taival päättyi maaliin, kiitos sisun, lihasmuistin ja tutun reitin. Käytimme tuskien taipaleeseen yli viisi ja puoli tuntia (loppuaika: 5:35:10), eli juoksin jopa ensimmäisen maratonini tätä nopeammin.

En iloinnut ajasta, enkä kehdannut aikoihin sanoa ääneen, että olimme olleet niin tyhmiä, että ylipäänsä lähdimme treenaamatta maratonille. Juoksusta pikavauhtia toipuvat lihakset olivat ainoa ilon pilkahdus. Teoriani "läskissä ei kipu tunnu" oli nyt (epä)tieteellisesti todistettu.

Päätimme mieheni kanssa yhteen ääneen, ettemme enää koskaan lähde yhtä valmistautumattomina maratonille. Lupaus kuitenkin ehti vuosien saatossa unohtua, mutta toista yhtä kauheaa maratonia treenaamattomuuden takia ei onneksi ole vielä tullut eteen. Sääolosuhteet ovatkin sitten asia erikseen.

Aivan kuin me kaksi kilpikonnaa maalinkiilto silmissä. Kuva yhtä tärähtänyt kuin kilpikonnatkin. Kultainen väri on vain hämäystä.

29.7.2015

DNS - Stockholm Marathon 2008

Kirjainyhdistelmien keräys jatkuu. Edellisenä vuonna Tukholmasta tuli tuloksiin keskeytyksen vuoksi DNF, tällä kertaa juoksu hyytyi jo ennen starttia. Kummallakin kerralla syynä oli muuttunut elämäntilanteemme.

Perusterve poikamme aloitti tarhassa hieman yli vuoden vanhana. Tyypilliseen tapaan uusi pöpökanta iski kovaa ja yllättäen. Pojalla nousi kuume huimiin lukemiin torstai-iltana laivalla matkalla Tukholman maratonille. Maihin saavuttuamme kävimme hakemassa numerolappumme ja toivoimme ihmeparantumista. Onneksi lääkärisiskoni tuli perheensä kanssa viettämään viikonloppua kanssamme Tukholmaan. Jo pelkkä hänen läsnäolonsa rauhoitti kaiken keskellä.

Pojan vointi sen kun huononi. Kisa-aamuna tiesimme, ettei maratonista tulisi mitään. Emme olleet henkisesti emmekä fyysisesti siinä tilassa, että meitä olisi edes voinut päästää juoksemaan. Lapsemme tarvitsi meitä.

Kävimme lähtöalueen ensiavussa selittämässä tilanteen. Ihana vapaaehtoislääkäri selitti meille, ettei osallistumisoikeutta saa siirrettyä seuraavalle vuodelle läheisen sairauden takia, vaan ainoastaan siinä tapauksessa, jos itse on sairas. Samaan hengenvetoon hän kysäisi, että mikä syy laitetaan papereihin. Olisiko meillä mahdollisesti vaikka vatsatauti tai jokin muu?

Ristiriitaiset tunteet olivat pinnassa koko kisalauantain. En ollut tajunnut, kuinka paljon odottamani maraton mulle merkitsee. Ympärilläni oli tuhansittain innokkaita juoksijoita. Olisin halunnut olla yksi heistä. Silti sylissäni oleva sairas lapsukainen oli mulle kaikki kaikessa, tärkeämpi kuin kaikki juoksemani maratonit yhteensä.

Lohduttauduin ajatuksella, että maratoneja tulee kyllä. Yksi sinne, toinen tänne... Olisin ollut yllättynyt, jos olisin tiennyt kuinka kauan tulee kestämään, ennen kuin pääsen jälleen kunnolla säännöllisen juoksun imuun. Edessä oli elämäni varmaankin pisin juoksutauko.

Kuva Tukholmasta kesäkuulta. Silloinkin matkustimme sairaan lapsen kanssa. Tällä kertaa matkalle oli tullut mukaan vesirokko.

27.7.2015

Ensimmäinen DNF - Stockholm Marathon 2007

Esikoiseni syntyi tammikuussa 2007. Poika ei huolinut korvikkeita eikä tuttipulloja. Maidon oli oltava ehtaa äitikamaa ja sitä oli oltava tarjolla vähän väliä. Juoksujen kanssa oli kevään mittaan tästä syystä vähän niin ja näin, eli oikeastaan en tainnut juosta juuri lainkaan. Olin silti kovasti menossa kesäkuiselle Tukholman maratonille, sillä peruskuntoni oli hyvä kaikesta huolimatta. Olin juossut 36. raskausviikolle saakka ja synnytyksen jälkeen jatkoin kuntoilua vaunukävelyiden merkeissä.

Starttasimme mieheni kanssa ilman sen suurempia paineita. Tarkoituksenamme oli ottaa homma iisisti kelloon katsomatta. Juoksu ei ollut järin helppoa, mutta ei siitä painajaisiakaan jäänyt. Olimme sopineet poikaani hoitavan systerini kanssa imetystauosta kaupungintalon kupeessa 15 kilometrin kohdalla. Kun näin hymyilevän pikkupoikani, millään muulla ei ollut enää merkitystä, varsinkaan juoksulla. Jäin imettämään puiston penkille. Mieheni kävi muodon vuoksi juoksemassa puolimaratonin mittauspisteen yli ja hänkin lopetti siihen.

Keskeyttäminen oli yllättävän helppoa. Varsinkin, kun päätös oli täysin omani. Olin edelleen ehjä ja terve ja sylissäni oli maailman ihanin pikkupoika.

DNF = Did Not Finish

Husky Rescuen The Good Man on "hidden track" levyltä Country Falls. Biisi pärähti soimaan poikani syntyessä. Ei hullumpi alku pienen teräsmiehen taipaleelle:
"I am the superman. The great enemy of evil. I fight for goodness, fight for what's right. The superman with superpowers. The super good, against bad behaviour. "

26.7.2015

6. maraton: Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Marathon 2006

Tein keväällä 2006 eräänä aurinkoisena sunnuntaiaamuna positiivisen raskaustestin. Seuraavana aamuna sain kuulla, ettei minulla olisi enää työpaikkaa lomien jälkeen. Tuotannollis-taloudelliset syyt, organisaatiomuutokset,... Ilmassa oli vain kysymysmerkkejä.

Olin lähdössä jo perinteeksi muodostuneelle Tukholman maratonille mieheni kanssa. Päätin, että jos vain neuvolan täti ja lääkäri antavat osallistumisluvan, olen takuuvarmasti lähtöviivalla. Tiesin, että se on parasta pääkopan puhdistusta kaiken epävarmuuden ja kaaoksen keskellä.

Lääkäri tähdensi minulle, että jos saisin keskenmenon juostessa tai sen jälkeen, maraton ei olisi syynä siihen. Raskaus oli vasta ensimmäisen kolmanneksen loppupuolella, olin loistokunnossa ja olin juossut maratoneja aikaisemminkin. Tiesin siis mihin ryhdyin ja kroppani oli myös valmis koitokseen.

Kuulemma kolmasosalla allergikoista oireet pahenevat raskauden aikana, kolmanneksella pysyvät samoina ja loppuosalla oireet katoavat raskauden (ja imetyksen) ajaksi. Kuuluin onnekseni jälkimmäiseen ryhmään. Oli mieletöntä juosta ensimmäistä kertaa maraton ilman siitepölyallergiaa. Keuhkoni toimivat paremmin kuin koskaan. Happipitoista verta kulki kroppani läpi ja se sai jalkani lentoon.

Loistokunnosta huolimatta emme lähteneet tavoittelemaan henkilökohtaista ennätystä mieheni kanssa. Otimme juoksun rauhallisesti, ihan varmuuden vuoksi. Olihan mukanamme myös pieni salamatkustaja. Loppuaika 04:32:24 oli linjassa aikaisempien tuloksieni kanssa.

Jossain tutkimuksessa kerrottiin, että lapsi tottuu kohdussa ollessaan äidin liikunnan rytmiin. Poikamme heilui mukanani juoksulenkeillä koko raskauden ajan. Ehkä siitä on lähtöisin hänen palava tarpeensa juoksemiseen. Oli miten oli, perheessämme on selvästikin kaksi sukupolvea juoksuhulluja.

Siellä ne juoksentelevat, omilla tutuilla lenkkipoluillani Seurasaaressa. En ole päätynyt juurikaan juoksentelemaan sinne lasten saannin jälkeen. Miksiköhän?

Maratonit 3-5: Toisenlaista turismia Tukholmassa 2003-2005

Vaikka hyvä maratonputki olikin päällä ja treenit sujuivat, jätin maratonin väliin vuonna 2002. Jatkoin kuitenkin juoksemista maraton tähtäimessäni.

Mieheni oli alunperin tarkoitus tulla kannustajaksi Tukholman maratonille 2003. Hän oli kuunnellut maratonhehkutustani jo muutaman vuoden ajan ja oli uskollisena juoksukaverinani niin pitkillä kuin vähän lyhyemmilläkin lenkeillä. Vihdoin hän ehdotti, että voisi tulla mukaan maratonille juoksemaan. Ja mikä parasta, noihin aikoihin Tukholmaan pystyi ilmoittautumaan vielä hyvinkin lähellä itse tapahtumaa.

Kolme ensimmäistä Tukholman maratonia on kätevintä kietaista samaan pakettiin, sillä ne noudattelivat melkolailla samoja uria. Saavuimme Tukholmaan viimeistään perjantaiaamuna laivalla, asuimme idyllisessä Tre Små Rum -hotellissa Söderillä, kävimme hakemassa numerolappumme ja muut sälät hyvissä ajoin perjantaina ja jännitimme lauantain koitosta.

Otin noihin aikoihin maratonille tankkauksen kirjaimellisesti. Niinpä vatsani oli jättimäinen pallo lähtöviivalla ja parhaimmillaan jouduin pysähtymään viisikin kertaa bajamajaan matkan varrella. Siitä huolimatta odotin koko juoksun ajan illallista jossain hotellin lähistöllä olevista intialaisista ravintoloista. Nälkähän mulla ei ole koskaan ollut maratonin jälkeen tuntikausiin, mutta aina se ruokahalu on jostain pumpahtanut esiin, kun olen saanut mieluisia herkkuja nenäni eteen.

Maratonhyttynen pisti myös miestäni. Olemme juosseet suurimman osan maratoneistamme yhdessä alusta loppuun saakka. Vasta viime vuosina olemme lähteneet juoksemaan lähtöviivalta omaa vauhtiamme. Miehelleni se on varmastikin ollut suuri helpotus, sillä hänen luontainen juoksuvauhtinsa poikkeaa huomattavasti omastani. Toinen meistä on kirmaava gaselli, toinen puuskuttava veturi.

Maratonvauhtini jumiutui neljän ja puolen tunnin tuntumaan:
2003: 04:38:34 | 2004: 04:26:15 | 2005: 04:26:08

Lakun lisäksi maratonmatkalle pakattavien välttämättömien tarvikkeiden listalle ilmestyi Jamiroquain Deeper Underground -biisi. Se on toiminut ja toimii edelleenkin adrenaliinin nostattajana ennen kisapaikalle siirtymistä.

Maratonit ykkösestä kahteenkymmeneenkahteen:

25.7.2015

2. maraton: Espooseen ja takaisin - HCM 2001

Eka kerta ei jäänyt ainokaiseksi. Tiesimme nyt ystäväni kanssa paremmin, mitä tuleman pitää ilmoittautuessamme uudemman kerran Helsinki City Marathonille.

Treenasimme keväällä ja kesällä tutuksi tulleen kaavan mukaan, eli taivalsimme ystäväni T:n kanssa ainakin yhden pidemmän lenkin viikossa yhdessä. T tajusi jo silloin harjoittelumme heikon lenkin - juoksimme aina samaa vauhtia ilman pienintäkään muuntelua. Vasta vuosia myöhemmin lisäsin nopeatempoisia harjoituksia ja intervalleja juoksuohjelmaani. Olin todella hidas siirtymään juoksussa epämukavuusalueelle.

Maratonaamut ovat aikamoista tunteiden vuoristorataa. Ensimmäistä kertaa tunneskaalaan ilmestyi kuolemanpelko. Tai ehkäpä pelko on liioittelua. Oikeastaan kyse oli (ja on edelleenkin) lähinnä tietynlaisesta kunnioituksesta ja nöyryydestä "kuninkuusmatkaa" kohtaan. 42 kilometriä on pitkä matka, mitä tahansa voi tapahtua, eivätkä kaikki tule sieltä ehjänä saati elävänä maaliin.

Tiemme erkanivat T:n kanssa 23 kilometrin tietämillä. Ystäväni halusi kiristää vauhtia, mutta en pystynyt itse samaan, sillä koneistoni oli tottunut puuskuttamaan tiettyä vauhtia yksipuolisen treenaamisen seurauksena. Olisin saanut itselleni uuden juoksukaverin amerikkalaisen jalkapallon pelaajasta kolmenkympin tietämillä, mutta olin niin kyrsiintynyt Länsiväylällä hölköttelyyn, että suustani taisi päästä vähemmän kaunis vastaus hänen small talk -yritykseensä.

Viimeiset kaksi kilometriä ovat olleet mulle aina vaikeimmat. Onneksi sain toisella maratonillani arvovaltaisen tsemppaajan juuri oikealla hetkellä. Sauli Niinistö patisti mut jatkamaan loppuun asti. Oikeassahan hän oli. Stadionhan näkyi jo. Silloin ei todellakaan kannata keskeyttää. Sain tsemppariltani kunnon buustauksen loppumatkaan. Fiilis kuitenkin lässähti puolisen kilsaa ennen maalia, sillä poliisi pysäytti mut Nordenskiöldinkadulla, jotta autoletka pääsisi eteenpäin. Silloin päätin, etten ainakaan vähään aikaan osallistu HCM:lle uudestaan.

Kaikki maaliintulijat saivat muun muassa lakritsapötkön. Muistan tämän elävästi, sillä yritin saada itselleni puhumalla myös toisen. Vetosin siihen, etteivät kaikki ilmoittautuneet varmastikaan ole startanneet ja osa on jättänyt juoksun kesken. Mikään ei auttanut. Poistuin Olympiastadionilta lakuhimon vallassa.

Mieheni oli maalissa odottamassa. Muistaakseni systerini oli myös mukana. Ja mikä parasta, heijaajieni laukusta ilmestyi pussillinen Kouvolan lakritsia. Siitä lähtien olen pakannut maratonmatkoilla käsimatkatavaroihini pussillisen jos toisenkin kallisarvoista mustaa herkkua. Ne ovat yhtä tärkeä osa maratonsuoritustani, kuin lenkkarini ja juoksuvaatteeni.

Tulosta ei voi enää luntata mistään, mutta muistelen sen olleen 4:43 tai jotain siihen suuntaan. Tulokseni parani ensimmäisestä kerrasta puolisen tuntia. Alkuperäistä reittikarttaakaan ei ole enää tallella, joten tämä Helsinki City Marathonin kartta on vuosimallia 2008 ja napattu Iltalehden sivuilta.

Sekä vuonna 2000 että 2001 paluukiekka Lauttasaaresta Kuusisaareen kulki Espoon kautta. Länsiväylä on yksi tylsimpiä juoksemiani maratonsuoria. Onneksi HCM pysyy tänä vuonna visusti Helsingin puolella.

21.7.2015

1. maraton: Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000

Juossuthan olen enemmän ja vähemmän aina, mutta en varmastikaan olisi innostunut pitkänmatkanjuoksusta ilman esimerkkiä ja tsempparia. Varsinkin kun aikana ilman somea en edes tajunnut etsiä muita juoksuun hurahtaneita.

Voin kiittää erityisesti kahta henkilöä juoksuhulluudestani. Luokkakaverini M sytytti lukiossa maratoninnostuksen kertomalla vanhempiensa maratonharrastuksesta. Sen seurauksena lisäsin Reykjavikin maratonin Nämä asiat haluan tehdä elämäni aikana -listaan.

Varmaankin miettisin edelleenkin ensimmäiselle maratonille osallistumista, jollei yläasteaikainen ystäväni ja naapurini T olisi pyytänyt lähtemään mukaansa Naisten Kympille. Koskapa tapahtuma oli jo osaltani nähty ja koettu jo vuonna 1987, heitin vitsinä, että miksemme lähtisi vaikka mielummin maratonille. Ystäväni innostui ajatuksesta, joten enpä voinut siinä enää hannata vastaan.

Kävimme Olympiastadionin tiloissa järjestetyssä maksuttomassa maratonkoulussa, jossa luennoitiin maratonharjoittelusta, tankkaamisesta ja itse juoksusta. Nappasimme tiedon tapahtumasta Helsingin Sanomista. Parhaiten opeista on jäänyt mieleeni henkari, johon pitää yrittää ripustautua, kun juoksu maratonilla alkaa laahata. Teen yhä tänäkin päivänä samanlaista ryhtiliikettä pitkillä juoksuilla.

Koskapa kyseessä oli vain kerran elämässä -juttu, tärkeintä oli pitää hyvä fiilis yllä. Juoksimme ystäväni kanssa koko maratonin yhdessä. Juttelimme ja juoksimme rinta rinnan. Muistan ensimmäiseltä maratoniltani kuitenkin vain satunnaisia välähdyksiä: muutaman hulppean huvilan Kaskisaaresta, Lauttasaaren pitkän suoran ja nurmikentät, Olympiaterminaalin kirpakan nousun, kääntöpaikan Espalla, Hietalahden telakan, helvetillisen Länsiväylän, tappavan tylsän Kuusisaaren ja ylipitkän Mannerheimintien. En muista kuitenkaan saapuneeni maaliin. Mutta uskottava se on, että sinne me ystäväni kanssa lopulta pääsimme noin viiden tunnin ja vartin uurastuksen jälkeen. Tarkkaa lukemaa en muista, eikä Helsinki City Marathonin tuloslistauksista voi enää valitettavasti luntata näin vanhoja tuloksia. Maratonmitalikin taisi siirtyä jossain muutossa hävitettävien roinien sekaan. Lihaksistani tiesin kuitenkin juosseeni koko matkan. Ne huusivat hallelujaa vielä pitkään juoksun jälkeen.

Selitin isälleni puhelimessa tuoreeltaan maratonfiilikset. Hän kysyi, josko aion juosta maratonin joskus uudestaan. Kerta elämässä -ajatus oli siinä vaiheessa jo historiaa ja suustani pääsi päättäväinen "Kyllä!"

Ja kerrottakoon, että Reykjavikin maraton on edelleenkin sillä kymmenen kohdan listalla.

1. maratoniltani taitaa olla olemassa muutama paperikuva muistojen arkussa, joka kuitenkin on tuolla jossain tavoittamattomissa. Siitä syystä kuva reitin varrelta onkin tämän vuoden keväältä.

9.7.2015

Maratonit ykkösestä kuuteentoista

Olen ollut juoksusta telakalla parisen viikkoa. Viimeinen lenkki ennen juoksutaukoa oli kauhea. Jalat eivät meinanneet liikahtaa lainkaan. Yhtä tahmeaa juoksua mulla ei ole ollut miesmuistiin, ei edes pitkien taukojen jälkeen. Syy armottomaan väsymykseen ja nihkeään juoksuun selvisi yöjuoksun jälkeen. Vyöruusu mokoma oli puhjennut vaivihkaa. Tämä olikin mulle jotain aivan uutta.

Ensimmäistä kertaa mut valtasi todellinen huoli siitä, että joku kerta maratonille startatessani jalat saattavatkin sanoa sopimuksensa irti samaan tapaan kuin tuolla yöllisellä juoksulla. Aloin kelata mielessäni juoksemiani maratoneja. Olen startannut hyvin treenanneena, kuolemanväsyneenä, raskaana, organisaatiomuutoksen kautta ovea nähneenä, treenaamatta ja armottoman siitepölyallergian kourissa, mutta kertaakaan en ole joutunut jättämään starttia väliin oman terveydentilani takia.

Muistankohan juoksemistani maratoneista muuta kuin olotilan lähtöviivalla? Voisi olla aika kirjata muistiin fiiliksiä maratoneilta vuodesta 2000 tähän päivään. Kuvamateriaalia ei valitettavasti ole olemassa enkä ole liiemmin kirjannut tuloksiakaan ahkerasti muistiin. Mutta onneksi voin luntata edes loppuajan vanhoista tilastoista muutamaa lukuunottamatta.

Tulen seuraavien viikkojen aikana kaivamaan pääkopastani tunnelmia juoksemistani maratoneista. Tervetuloa juoksuille mukaan!

2000 Helsinki (1.)
2001 Helsinki (2.)
2003 Tukholma (3.)
2004 Tukholma (4.)
2005 Tukholma (5.)
2006 Tukholma (6.)
2010 Tukholma (7.)
2011 Tukholma (8.), Tallinna (9.)
2012 Tukholma (10.), Tallinna (11.)
2013 Tukholma (12.), Berliini (13.)
2014 Barcelona (14.), Tukholma (15.), Berliini (16.)

Parasta yöjuoksulla oli maisemat. Hitaasti lyllertäen sain nauttia auringonlaskusta pidempään.

pik(k)uliten

7. maraton: Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010

DNS - Stockholm Marathon 2008

Ensimmäinen DNF - Stockholm Marathon 2007

6. maraton: Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Marathon 2006

Maratonit 3-5: Toisenlaista turismia Tukholmassa 2003-2005

2. maraton: Espooseen ja takaisin - HCM 2001

1. maraton: Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000

Maratonit ykkösestä kuuteentoista

Poppis

Ajatuksia lenkkipolulta

Seuraa blogia:

Hae tästä blogista

Ahkerasti luettuja