Kisa-asu ja huonoa huumoria

Mikä olikaan ensimmäisenä asialistalla sen jälkeen, kun olimme päättäneet osallistua joukkueellamme K2-P2 Vantaan maratonviestiin? No kisavaatteet tietty. Aloitimme päästä ja päädyimme paitaan. Pöksyt jokainen laittaa fiiliksen ja sen mukaan, mitä treenivaatelaatikosta löytyy.

Kukkis ehdotti Stadiumin pitkähihaisia juoksupaitoja. Väri on kaunis (musta) ja kirkkaat kirjaimet sopivat neonvärisiin päähärpäkkeisiimme. Jos juoksumme jostain syystä tökkisi, vermeet ovat kuitenkin kohdillaan.

Päähineistä saatiinkin sitten aikaiseksi yhden illan pituiset naurut, kun Pauliina kirjoitti pulinaryhmäämme:

"Ollaanko me neonkeltsuja kaikki? 
Munalla pipo, 
mulla lippa, 
Katjalla panta
... toinen K2, onko sulla keltsua?"

Poppiksesta tulikin sitten muna lennossa:
"Kumpi tulee maaliin ensin, muna vai kana?"
"Tuolta tulee keltuainen! Missä valkuainen?"

Puujalkavitsit eivät tule joukkueeltamme loppumaan tämän, eikä muidenkaan aihealueiden tiimoilta. Kanssajuoksijoiden iloksi juoksemme kuitenkin kukin yksin ja oletettavasti hiljaa.

SOC:n juoksupaita on pesty. Täytynee käydä ulkoiluttamassa sitä tänään lenkkipolulla. Pitkähihaiselle onkin tarvetta, sillä sää on muuttunut kertaheitolla. Eilen juoksin vielä lyhyissä trikoissa ja t-paidassa, tosin jalankulkijoilla oli jo tikkitakit. 

Seuraava koitos: Vantaan maratonviesti

Kukkis houkutteli meitä muita ruuhkavuosimuijia (WhatsApp-ryhmämme osuva nimi) Vantaan maratonin yhteydessä 8.10. juostavaan maratonviestiin.  Täytyy myöntää, ettei ketään tarvinnut juurikaan suostutella lähtemään mukaan. Veikkaan, että viestin tuntee varmasti seuraavana päivänä niin jaloissa kuin naurulihaksissakin. Hauskaa on siis luvassa yllin kyllin!

Joukkueemme nimi on napattu Star Warsin suloisimmalta oliolta. Pseudonyymi K2-P2 pitää sisällään tuikkivat tähdet, Katjan, Kukkiksen, Pauliinan ja mut, Poppiksen. Uskon, että varamiehemme Jonna ja Ninni ovat valmiita juoksemaan tarvittaessa Tähtien sodan hengessä, vaikka kirjaimet ovatkin niin ja näin. 

Katjan olen tavannut viimeksi Midnight Runilla, Pauliinalle tarjosin Tallinnan maratonilla suolaa ja Kukkiksen kanssa nähtiin viimeksi Tallinnassa hänen saattaessaan meidät laivalle. En malta odottaa, että pääsemme taas yhteen. Ja mikä parasta, juoksemaan tiiminä, kukin neljäsosan maratonista.

Vantaan maraton tarjoaa joukkueellemme osallistumisen maratonviestiin. 

Kuinka paljon maratonille pitää treenata? 12 viikon ihme, 2. osa

Nostan tässä esiin kolme olennaisinta seikkaa, jotka muuttuivat juoksutreeneissäni päästyäni maratonohjelman testiryhmään mukaan. Yhteistyö valmentajani kanssa alkoi varsinaisesti 20.6. ja päättyi Tallinnan maratonille 11.9. Tähän väliin mahtui lukuisia mahtavia lenkkejä, mitäänsanomattomia pakkopullia ja täydellisiä pään tyhjentäjiä.

Aluminipeitteeseen kääriytynyt maratoonari Tallinnan juoksun jälkeen. 

1) Täsmäisku maratonille: tiukkaa treeniä oikealla ajoituksella

Vuonna yksi ja kaksi Tukholman maratonille osallistuneilta kysyttiin kuinka monta kilometriä he olivat juosseet maratonille treenatessaan. Varmasti raportti piti sisällään paljon muutakin  mielenkiintoista, mutta ainoastaan lukema 800 km on jäänyt siitä mieleeni.

Miltäköhän ajalta kilometrin on laskettu? Onko kilometrit laskettu siitä, kun maratoonari

A. päätti, että tulee juoksemaan maratonin? Kuinkakohan paljon olen juossut v. 2000 alusta?

B. ympyröi maratonpäivän kalenteristaan? 317 km, 07/2016-

C. käänsi uuden vuoden kalenteristaan? 1036 km, 01/2016-

D. ilmoittautui maratonille? 231 km, 08/2016-

E. alkoi juosta tavoitteellisesti? 1730 km, 04/2015-

F. aloitti treeniohjelman seuraamisen? 667 km, 06/2016-

G. oli päässyt edelliseltä maratonilta maaliin? 778 km, 04/2016-

Lisäsin listaan omat lukemani. Laskentatavasta riippuen kilometrimäärissä on huomattavia eroja. Hassua kyllä, näiden keskiarvo 793 km lähentelee kahdeksaasataa.

Välillä lenkit tuli tehtyä siinä vaiheessa vuorokautta, kun asuintaloissa ei ollut enää valoja ikkunoissa. 

Lukuunottamatta mutamaa ex tempore -maratonia, olen alkanut käytännössä treenata maratonille keväällä lumien kadottua lenkkipoluilta, oli sitten kyseessä kevät-, kesä- tai syysmaraton. Liian pitkää junnaaminen kostautuu, sillä ainakaan oma koneistoani ei ole luotu treenaamaan täysillä kuukaudesta toiseen. Liian pitkä treenikausi vie parhaimman terän ja antaa mulle liikaa tilaa laiskuudelle.

Kuten joku sanoi osuvasti kesäisestä 12 viikon nykäyksestä: "Pohjatyö oli tehty, Pasi kiristi ruuvit." Kun pohja on kunnossa, silloin 10-12 riittää maratonkunnon virittämisen huippuunsa. Ainakin mulla tällä kertaa.

Jouduin totuttelemaan aamulenkkeihin, sillä lapsiperhehärdellissä on helpointa ajoittaa juoksut siihen, kun muut vielä nukkuvat. 

2) Määrä ja lenkkipolulla vietetty aika

Oli laskentatapa mikä tahansa, se on kuitenkin fakta, etten olisi päässyt Tallinnan maratonin aikaan 3:41:27 lisäämättä treenikilometrejä. 

Normaalisti en juokse läheskään yhtä paljon. Vuosi sitten kilometrejä kertyi kesällä vain 40% tämänvuotisesta. Edes kolmen viikon mittainen sairausjakso ei selitä tätä. Juoksutilastoni mukaan juoksin 1-4 kertaa viikossa, Pasin tallissa treenejä oli viisi viikossa.

Lenkit olivat myös huomattavasti pidempiä kuin aiemmin. Juoksin 20-22 kilometrin pitkiksiä neljä ennen viimevuotista Berliinin maratonia, yhden kuukaudessa. Juoksin siellä aikaisemman ennätykseni 04:08:10. Pasin tallissa 24-27 kilometrin pitkiksiä kertyi yhtä monta kahdessa kuussa. Missään vaiheessa Tallinnan maratonilla ei tehnyt mieli pistää kävelyksi, vaan kunto riitti maaliin asti ja siitä ylikin. Pitkikset olivat tehneet tehtävänsä.

Myös normilenkkini pitenivät aiemmin totutusta. Kun olen aiemmin käynyt heittämässä 6-9 kilometrin pituisia peruskiekkoja, maratonohjelmassa nuokin lenkit alkoivat ykkösellä. Lenkit olivat tänä kesänä miltei puolet pidempiä kuin edelliskesänä.

Niinpä jos multa kysyttäisiin Tukholman maratonin tapaan, kuinka paljon treenasin Tallinnan maratonille, vastaisin 667 kilometriä, eli juuri sopivasti.

Perinteisiä yöjuoksujakin oli riittävästi. 

3) Monipuolista juoksua laadusta tinkimättä

Laatu kulkee tässä tapauksessa määrän kanssa käsi kädessä.  Kun aiemmin juoksin lenkkini miltei aina samaa vauhtia, nyt niissä oli kaivattua vaihtelua.

Opin juoksemaan tosi hitaasti ja pitkiksiä sitäkin hitaammin. Lisäksi ohjelmassa oli miltei joka viikko vauhtivetoja. Aiemmin olin tehnyt vain epämääräisiä intervalleja viiden lyhtypylvään välein, nyt ohjelmaan tulivat kahden kilometrin vedot. Yleensä niitä tehtiin kolme putkeen, kerran peräti neljä. Yllätyksekseni en oksentanut ajanoton päätyttyä, vaan hymy nousi korviin asti.

Reippaat lenkit olivat nimensä mukaisia. Normaalisti olisin piiskannut kylmän koneistoni suoraan töihin. Enää en kuitenkaan aloittanut rutistusta heti kotiovelta, vaan vasta 10-15 minuutin lämmittelyiden jälkeen. Loppuverkkojen kanssa näistäkin lenkeistä kertyi helposti 12-15 kilometriä.

Mut on luotu juoksemaan kehää. 

Päästyäni sattuman kaupalla maratontestin ja -ohjelman koekaniiniksi, tiesin suunnilleen tämän verran mitä tuleman pitää:

"Harjoitusohjelma perustuu testin ja harjoitustaustasi perusteella arvioitujen maratonvauhtiseen reippaaseen, anaerobisen kynnyksen tuntumassa tehtyihin vetoihin, sekä pitkän kiihtyvän lenkin nousujohteisuuteen ja näitä tukevaan riittävään kevyeen harjoitteluun...

... Ohjelma on vaativa, mutta kuitenkin niin että se sopii muuhun elämään järkevästi, eikä kuormita liikaa. Juoksutreenejä tulee 5-6 /vko ja harjoittelu on sykeohjattua. Juoksuvuosia olisi hyvä olla alla useampia ja maratonkokemusta myös."

Lyhyt esittely piti sisällään täsmälleen ne elementit, joiden avulla musta tehtiin astetta, ellei peräti kolmea astetta vahvempi juoksija.

Mielenkiinnolla odotan, millä eväillä kymmenen kilometrin juoksu saadaan mulla uudelle tasolle. Siinä(kin) on varmasti työsarkaa. 

Lue myös:
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
12 viikon ihme – maratonajasta liki puoli tuntia pois
Sykepohjainen juoksuharjoittelu | 12 viikon ihme, 3. osa

Läski ahteri

Blogini punaisena lankana on ollut alusta lähtien esitellä ajatuksiani lenkkipolulta ja sen sivusta. Vuosien mittaan olen kertonut täällä yllättävistä kohtaamisista ja toteamuksista. Välillä olen tuntenut olevani piilokamerassa tai ainakin virallinen idioottimagneetti.

Palattakoon hetkeksi blogin alkulähteille, juoksua toki sivuten:

Tyttäreni oli muistaakseni nelivuotias hänen täräyttäessään mulle, että peppuni ja jalkani ovat läskit (tjocka). Kuulemma vanhempi tarhakaveri oli osannut kertoa tämän hänelle. Kuten arvata saattaa, en ollut saada suutani hämmästyksestä kiinni.

Tunnustelimme siinä sitten yhdessä reisiäni ja kerroin, mikä se iso kova siinä pehmeän kuoren alla oli. Lihasta, liikunnalla kasvatettua. Keskustelimme siitä, miksi joillain on kapeat jalat, joillain ei ja miksi suurimmalla osalla siltä väliltä. Olimme yhtä mieltä siitä, että peppuni on hyvä olla iso, jotten tipahda vessanpyttyyn.

Keskustelumme on tainnut jäädä jonnekin muistin sopukoihin kolmeksi vuodeksi muhimaan. Tyttäreni ei enää muistanut, että keskustelu lähti aikanaan hänen kaverinsa lausahduksesta liikkeelle. Onneksi lapsenkin muisti on valikoivaa.

Kävellessämme viikko sitten kouluun, tyttäreni totesi:
"Mamma musta on hyvä että sulla on noin isot jalat ja peppu. Sä pystyt juoksemaan sellaisen ennätysminimaratonin. Kaikki mammat ei siihen pysty."

Tämän sanottuaan hän jatkoi keskustelua tukan letityksestä. Ilman sen kummempia aasinsiltoja.

Tätä tätsyä ei tarvitse onkia vessanpytyn pohjalta. 

Kuva viimekeväiseltä Helsinki Spring Marathonilta. 

12 viikon ihme – maratonajasta liki puoli tuntia pois

Vaikka Tallinnan maratonista on jo aikaa ja maalissa Kukkikselta saamani kukat alkavat kuihtua, silti maratonille vievä tie, 12 viikon rutistus on vielä hyvin mielessä. Olen saanut kyselyitä siitä, minkä tein maratonharjoittelussa tällä kertaa toisin. Mikä oli se ihmecocktail, jolla sain parannettua parasta maratontulostani liki puolella tunnilla? Tässä postauksessa keskityn jälkimmäiseen, alkuviikosta kerron lisää treeneistäni ennen juhannusviikolla alkanutta maratonprojektiani.

Eläintarhan kenttä tuli kouluvuosina tutuksi. Palasin sinne juoksemaan liki 30 vuoden tauon jälkeen. 

1. Valmentaja

Moni pystyy vastaavaan ilman takapirua, mulle se oli ainesosa numero yksi. Yksin treenatessani on ollut helppo jättäytyä kiireeseen ja ties mihin (tekosyyhyn) vedoten kotosalle. Kun treenini tai treenaamattomuuteni alkoi kiinnostaa jotakuta muutakin kuin vain itseäni, se antoi ryhtiä hommaan. Pasi luki jokaisen treeniraporttini ajatuksella läpi, toimi vedoissa jäniksenäni, ohjeisti ja opasti sekä oli aina helposti tavoitettavissa. Jos ja kun mulla oli kysyttävää tai huolia, hän vastasi ja tsemppasi.

Meillä synkkasi valmentajani kanssa alusta lähtien. Emme tunteneet toisiamme aikaisemmin, mutta kumpikin antoi itsestään enemmän kuin vain onnistuneen treenin ja hyvänpäiväntoivotuksen verran. Olemme tasavertaisia juoksukumppaneita, hän on mentorini ja minä hänen kisällinsä.

2. Tavoite

Yhtä lailla kun haluan tietää asioiden syy-seuraus -suhteen, mulla on myös oltava tavoite, oli kyseessä sitten työ tai urheilu. Maratonprojektilla oli kaksi tavoitetta. Henkilökohtainen tavoitteeni oli juosta maraton alle neljään tuntiin. Toisena tavoitteena oli selvittää, josko Renato Canovan olympiavoittajia valmentaessaan käyttämä Faraggiana-Gigliotti -testi olisi sovitettavissa tavoitteellisten juoksuharrastajien valmennusohjelman perustaksi.

Mitä kaikkea sitä näkeekään, kun nostaa katseensa jaloistaan. Kaupunkijuoksua kauneimmillaan. 

3. Testi ennen projektia ja sen aikana

Projektimme pohjana oli tarkka analyysi siitä, mikä lähtötilanteeni on ja mihin mulla voisi olla paukkuja. Alkutestissä määriteltiin sykerajat ja realistinen maratonaika. Näitä tarkistettiin kymmenen viikon treenauksen jälkeen.

Alkutestissä käytetyt kilometrivauhdit eivät olleet suinkaan hihasta vedettyjä, vaan ne perustuivat vuosi sitten juoksemaani ennätysmaratoniin (09/2015: 04:08:10) ja puolimaratoniin (06/2016: 01:50:26). Välitesti perustui dataan, jota olin tuottanut juoksemalla 10 viikkoa. OnTrail.net-sivuston luoja Jari Rosti osasi numeronerona määritellä mulle näistä oikeat kilometrivauhdit testiin.

4. Henkilökohtainen treeniohjelma

Ohjelma oli tehty mulle, omien testitulosteni pohjalta. Tästä johtuen saimme heti alusta lähtien treeneistä kaiken olennaisen irti. Kilometrimäärät nousivat radikaalisti siitä, mihin olin tottunut. Kilometrejä kertyi normiviikkona kuutisenkymmentä. Joka kolmas viikko juoksin vain noin maratonin verran viikossa.

Reippaiden ja kevyiden treenien suhde oli ideaali. 80 % hidasta + rauhallista juoksua ja 20 % vahdikasta toimi mulla(kin).  Noudatin ohjelmaa kirjaimellisesti. Tosin parin viikon aikana jouduin pakon edessä tekemään omia fiksauksiani treenien järjestykseen, mutta huomasin, että sillä saa vain rikottua kroppansa. Palasin ruotuun tosi pian.

Saatan tehdä lenkkipolulla pienen ylimääräisen kiekan päästäkseni katsomaan Suvilahden graffitiseinää. 

5. Hyvästit mukavuusalueelle

Maratonohjelma on keskittynyt epämukavuusalueella juoksuun. Kuulostaa varmasti aika ikävältä, mutta sitä se ei yllättäen ollutkaan. Opin rakastamaan itselleni vieraita, tiukkoja parin kilometrin mittaisia vetoja ja reippaita 45-minuuttisia. Sellaisia, jolloin kavereiden kanssa jutustelu ei olisi tullut kuuloonkaan.

Hitaat, tosi pitkät lenkit (max 150 min) tuntuivat raskailta henkisesti, sillä omien ajatusteni kanssa yksin olo aamuvarhaisella ei ole mulle se ykkösjuttu. Silloinkin oltiin kaukana mukavuusalueelta vaikka periaatteessa kunnon mukaan ne olisivat sitä voineet ollakin.

6. Sykepohjainen treenaus

Maratonohjelmassani jokaiselle treenille määriteltiin kesto ja maksimisyke tai missä sykerajoissa treeni tulisi suorittaa. Tämä treenimuoto mahdollisti sen, että jokainen treeni vei mua askeleen eteenpäin kehityksessä. Huonona päivänä, jolloin stressikerroin oli korkealla tai en ollut nukkunut tarpeeksi, syketaso oli korkeampi. Juoksin silloin hitaammin, mutten vetänyt kroppaani piippuun, kuten olisin varmasti tehnyt noudattaessani tiettyä kilometrivauhtia. Uskon, että sykepohjaista treeniä on kiittäminen siitä, etten joutunut ylikuntoon kesän mittaan.

Myönnän, että välillä oli usko mennä rollaattorivauhtiin yrittäessäni pitää sykkeitä mahdollisimman alhaalla. Ihan oikeastiko mä pääsisin ennätysajassa maliin maratonilla, jos mummotkin sauvakävelevät vauhdikkaammin? Mun piti vain uskoa siihen, että valmentajani tietää asian paremmin. Tästä päästäänkin kohtaan...

7. ... luottamus

En ole asiantuntija juoksuasioissa. Tunnen kroppani ja osaan liikuttaa jalkojani. Mun piti luottaa siihen, että muut tiimin jäsenet tiesivät, miten kropastani saataisiin kaikki irti oikealla hetkellä sitä rikkomatta. Pasi ja Jari tietäisivät miten sinne päästään. Meillä oli reilut säännöt. Heti jos musta tuntuisi siltä, etten kykene tai jaksa, silloin mun pitäisi viheltää peli hetkeksi poikki ja relata. Tähän ei onneksi ollut tarvetta.

Meri on läsnä lenkeilläni, joko näköetäisyydellä tai tuulen muodossa. 

8. Sopivan pituinen treenijakso

Maratonprojekti kesti 12 viikkoa, joista kaksi viimeistä oli kevennettyä, maratonin odottelua. Oli helpompi sitoutua projektiin täysillä, kun sillä oli selkeä alku ja loppu. Alunperin projektin oli tarkoitus olla 14 viikon pituinen, mutta se kutistui parilla viikolla eri aikataulusyistä. Projektin ajankohta oli myös monella tapaa paras mahdollinen.

9. Terveys

En ole enää kolmikymppinen, vaan pian lähempänä viittäkymppiä. Tunnen sen kropassani, liikuin tai en. Olin terve miltei koko projektin ajan. Vain kerran jätin lenkin väliin terveydellisistä syistä. Siitepölyallergia sai keuhkoni sen verran huonoon jamaan, että jouduin ottamaan kortisonipurkista apua lyhyen kuurin muodossa. Rasitusastmani pysyi onneksi aisoissa, enkä joutunut telakalle ylikunnon vuoksi.

Olen säästynyt suuremmilta rasitusvammoilta. Vanha tuttuni, jumittava pakara hoidettiin hieronnalla ja on/off hermopinne kiukustuu lähinnä pitkistä seisomisjaksoista, ei juoksusta. Vaivaisenluuni ovat onneksi pitäneet matalaa profiilia koko kesän. Niiden takia olen joutunut aiemmin pitämään juoksusta pakkolomaa.

Onneksi elämä ei ole vain juoksua. Kesään on mahtunut myös twistin hyppelyä. 

10. Hyvä peruskunto

Pohja maratonvalmennukselle oli jo olemassa. En aloittanut juoksua kylmiltäni:
Olen juossut enemmän tai vähemmän aktiivisesti kesästä 2011 lähtien.
Olen juossut neljä maratonia viime syyskuusta tämän vuoden huhtikuuhun.
Kaiken kaikkiaan olen juossut vuodesta 2000 lähtien 20 täyspitkää.
Alkutestiä edeltävän vuoden aikana olin juossut yhteensä noin 900 kilometriä.

11. Venyttely, hieronta, rullailu ja vesijuoksu

Kehonhuolto on ollut aina heikoin lenkkini. Lisäsin nyt venyttelyn rinnalle rullauksen, joka auttoi moneen jo olemassaolevaan tai tuloillaan olevaan ongelmaan. Pakarajumiini ei ollut kuitenkaan enää mitään tehtävissä kotikonstein. Hain siihen ensiapua Kimmo Marjamaalta, joka kokeneena urheiluhierojana sai maratonviikolla pakarani juoksukuntoon.

Varsinkin alussa jalat olivat kovalla koetuksella kilometrien lisääntyessä kertaheitolla. Vesijuoksu ja uima-altaassa lasten kanssa telmiminen oli parasta ensiapua kivettyneille jaloilleni.

Asics Nimbukset saivat siirtyä takavasemmalle Saucony Triumphien ottaessa niiden paikan pitkillä lenkeillä. 

12. Välineet kunnossa

Olen juossut projektin aikana 667 kilometriä, joista varmaankin 95-prosenttisesti asfaltilla. Kroppa on siinä melkomoisella kulutuksella. En ole voinut tinkiä hyvistä lenkkareista. Alaselän rappeuma ja pahat vaivaisenluut ovat asettaneet kengille myös omat vaatimuksensa. Käytössäni on ollut kesän mittaan samanaikaisesti nelisen paria lenkkareita, joissa kussakin on omat erityisominaisuutensa. (Niistä lisää myöhemmin.)

Pahaksi onnekseni pitkään palvellut Garmin Forerunner sanoi projektin alkumetreillä sopimuksensa poikki. Onnekseni sain loppuprojektin ajaksi lainaan Suunto Ambit3 Run -kellon. Kun välineet olivat kunnossa, mun piti vain seurata sykettä + aikaa ja juosta niiden mukaan. Suunnon Movescount-ohjelmasta sain tarkkaa dataa treeneistäni. Niiden seuraaminen on ollut kiehtovaa ja hyödyllistä.

13. Treenien merkitseminen

Kirjasin kaikki treenini ylös OnTrail.net-sivustolle lyhyen raportin kera. Sain OnTrail-yhteisöltä kannustusta ja valmentajani sai samalla treenilokini kätevässä muodossa.

Olen päivittänyt blogiini maratonprojektin vaiheita. Se on ollut tärkeä osa matkalla maratoonariminäni muutosta. 10 viikkoa on lyhyt aika, eikä pääni olisi varmaankaan pysynyt mukana, jollen olisi pohtinut treenijaksoani sanallisessa muodossa. Tsemppaus ja kommentit blogissani ja Facessa ovat olleet tosi tärkeitä. Henkireikäni. En ole yksin.

Otin kuvan miltei jokaiselta lenkiltäni Instagramiin. Se, kun tuikituntemattomat ja tutut klikkaavat sydäntä, merkitsi ja merkitsee edelleenkin mulle hurjasti.

Olen juossut Töölönlahdella laskujeni mukaan 28 vuoden ajan. Välillä vähemmän, tänä kesänä tavallistakin enemmän. 

14. Kotijoukkojen ja ystävien kannustus

Mulla on ymmärtäväinen perhe. En ole kertaakaan kuullut arvostelua, kun olen pinkaissut lenkkipolulle pahimpana mahdollisena hetkenä keskellä lapsiperhelogistiikkakatastrofia. Aina mua ei ole huvittanut lähteä lenkille, joten jos joku olisi vihjaissutkin huonosta ajankohdasta, olisin varmasti jäänyt kotiin. Ja siellä mua olisi varmasti tarvittu enemmän kuin Kaivopuistossa auringonlaskun aikaan.

Olemme saneet hoitoapua sukulaisilta ja ystäviltämme, jotta olemme päässeet välillä parisuhdejuoksuille yhdessä mieheni kanssa. Olen juossut satunnaisesti kavereideni kanssa ja osallistunut keskiviikon kimppalenkeille. Ne ovat olleet henkireikiä yksinäisessä tahkoamisessa.

Ilman ystäviemme tarjoamia hoitopaikkoja emme olisi voineet lähteä kaksistaan Tallinnan maratonille lopputestiini. Oli ihana juosta, kun ei tarvinnut olla huolissaan siitä, mitä lapsille mahtaa kuulua.

Ystäväni ovat jaksaneet kuunnella juoksupapatustani ja ovat olleet aidosti kiinnostuneita kesän projektista. Se on antanut lisätsemppistä juoksulenkeille.

Keskiviikon kimppalenkillä pääsin mäkien makuun. Jos haluat mukaan, tule Musiikkitalon Haukipatsaalle keskiviikkona klo 18. 

Joka viikko sama aika ja paikka, juoksuseura, reitti ja sää vaihtelevat. 

Siskoni kysyi projektin alettua, miksi lähdin siihen mukaan juuri nyt. Ensinäkin mulla oli siihen tilaisuus. Arpaonni sattui kohdalleni testikaneja etsittäessä. Ennen lapsia mulla olisi ollut tähän aikaa, muttei tahtoa. Nyt oli ensimmäistä kertaa vuosiin mahdollista pistää itsekäs vaihde päälle. Pian mulla alkaa myös ikä painaa, eli jos ennätyksiä hamuan, niiden eteen on alettava tehdä hommia nyt, eikä sitten lapsien muuttaessa kotoa.

Onnistunut maratonprojektimme oli monella tapaa jättikokoinen palapeli, jonka jokainen pala oli tärkeä ja vaikutti kokonaisuuteen. Onnella ja oikealla ajoituksella on ollut myös iso merkitys. Mutta niinhän kaikella suurella elämässä onkin. Kaikkea ei voi ennalta määrätä eikä ohjata, vaikka niin tahtoisikin. Ja se tekeekin onnistumisesta entistäkin makeamman.

Testijuoksussa aamutuimaan. Testattava kuvaajana, valmentaja kuvattavana. Kuvan tarkennuksesta takaseinään huomaa, ettei kuvaaja ollut testin jälkeen enää skarpeimmassa kunnossa. 

Lue myös: 

21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016

Kuinka paljon maratonille pitää treenata? 12 viikon ihme, 2. osa

Sykepohjainen juoksuharjoittelu | 12 viikon ihme, 3. osa

21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016

Valmentajani lähetti mulle sunnuntaina maaliin päästyäni seuraavan kolmen viikon ohjelman saatesanoilla "Nauti ja leiju!" Arki ampui alas mut leijumasta laivan saavuttua satamaan, mutta nautiskellaan nyt vielä hieman. Olen sen ansainnut.

Olen juossut kesän Pasin tallissa, eli Pasi Päällysahon valmennettavana. Olen ollut sykepohjaisen maratonohjelman koekanina ja Tallinnan maraton oli yhteisen maratonprojektimme lopputesti. Odotukset - omat ja muiden - olivat kovat.

Teimme mieheni kanssa täsmäiskun Tallinnan maratonille. Lauantai-iltana menimme laivalle nukkumaan. Viking Xpressillä olisi ollut kaikki edellytykset sikeisiin yöuniin, hytti kun oli sopivan vilpoinen, siisti ja rauhallinen. En silti saanut nukuttua, sillä pelkäsin ettemme herää ajoissa. Herätyskellon soidessa puoli kuudelta olin jo suihkussa.

Aamiaisella oli lähinnä kourallinen juoksijoita ja heidän huoltojoukkojaan. Pääsimme jouhevasti botskilta ulos seitsemän jälkeen. Ulkona oli vilpoisaa ja sumu peitti vanhan kaupungin tornit. Syysaamu iski luihin ja ytimiin. Oli vaikea uskoa, että maratonille oli luvattu aurinkoa pilvettömältä taivaalta ja asteita parinkymmenen verran. Kävellessämme Viru hotellille ajatus tuntui absurdilta.

Olimme sopineet tukikohdaksi Kukkiksen (myös Pasin valmennettava) ja Jonnan (uusi juoksijatuttavuus) hotellihuoneen. Vaihdoimme juoksukamat päälle ja pölisimme. Mulle se on parasta hermoterapiaa. Olin kaikkea muuta kuin varma hihattoman shortsihaalarin sopivuudesta päivän koitokseen. Kannatti kuitenkin luottaa asiasta paremmin tietäviin, sillä ensimmäisten juoksuaskeleiden jälkeen ei päässyt enää kylmä vaivaamaan.

Kisa-alueen narikka toimi loistavasti sekä juoksukamoja jättäessämme että noutaessamme. 

Jonoja ei ollut nimeksikään. 

Lähtökarsinoiden viereisiin bajamajoihin oli komeat jonot, mutta koskapa aikaa lähtöön oli vielä parisenkymmentä minuuttia, paniikkia ei päässyt missään vaiheessa syntymään.

Kukkis oli jo mennyt omia teitään kakkoskarsinaan, kun me mieheni kanssa vielä etsimme sopivaa paikkaa kolmosesta. Siellä oli mukavasti tilaa. Lähtöön oli vielä kuusi minuuttia aikaa.

Viron maratonkolmoset lähettivät meidät matkaan. Isommilta maratoneilta tuttuun siksakkaukseen ei tarvinnut laittaa paukkuja, vaan pystyimme nauttimaan alusta lähtien juoksusta itsellemme sopivalla vauhdilla aamukuulaassa syyssäässä.

Olin tehnyt itselleni poikkeuksellisesti rannekkeen, josta pystyin seuraamaan vauhtiani. Jo ensimmäisellä kilometritolpalla huomasin etten askarrellut ranneketta turhaan. Suunnon kilometri tuli täyteen ennen kuin pääsin kilometrimerkin luokse. Olin selvästikin juoksemassa pidemmän kaavan kautta. Juoksukellon mukaan mulla tulikin ylimääräistä juoksua lähes 400 metriä. Päättelin, että olisimme aikataulussa, jos vauhti pysyi Suunnon mukaan 5:05-5:15 haarukassa. Tällaisista lukemista en olisi osannut unelmoidakaan vielä kolmisen kuukautta sitten.

Aamuvirkut lähtövalmiina. Tässä vaiheessa jännitys oli jo karissut. Halusin vain päästä juoksemaan. 

Kiersimme vanhan kaupungin muurit, ohitimme satama-alueen ja siirryimme rantareitille kohti Pirittaa. Olisi tehnyt mieli ottaa kamera esiin, kun näimme tusinoittain merestä pilkottavia rantakiviä, joilla jokaisella seisoi lokki nokka merelle päin suunnattuna. Näky oli komea. Aikaa ei ollut kuitenkaan tuhlattavissa luontokuvien ottamiseen.

Meistä juoksijoista otettiin sen sijaan varmaan tuhansia ja taas tuhansia kuvia. Tuntui siltä, kuin jokaisen pienenkin mutkan takana olisi ollut valokuvaaja. En kuitenkaan välittänyt poseerauksista ja siitä, ovatko vaatteet edes jotakuinkin päällä. Mulla oli vain kiire eteenpäin. Sukka alkoi valua jossain vaiheessa ja juoksutrikoot katosivat shortsien syövereihin, mutta kunhan se ei häirinnyt juoksua, se ei häirinnyt myöskään mua.

Kuvakaappaus Tallinnan maratonin reittikartasta on napattu maratonin kotisivuilta 

Jäimme kahdeksan kilometrin paikkeilla 3:45-jänöä seuraavien sumppuun. Siitä ei meinannut päästä ohi millään ilveellä. Kun katu hieman leveni, spurttasimme ohitse. 3:45 ei suinkaan kuulunut suunnitelmiini.

12 kilometrin kohdalla taivas kirkastui. Sumu hälveni ja viimeisetkin pilven hipuset katosivat horisonttiin. Edessä oli 30 miltei varjotonta kilometriä. Ei ihmekään, että osa porukasta joutui jättämään tuossa säässä juoksun kesken. Pasin ohjelman ansiosta olin joutunut juoksemaan säässä kuin säässä silloinkin kun ei olisi huvittanut. Niinpä hellejuoksurutiinia oli kertynyt kesän mittaan mukavasti. Join jokaisella pisteellä mukillisen vettä ja toisella kierroksella kastelin myös pääni aina kuin mahdollista. En halunnut päättää juoksu-urakkaani auringonpistokseen.

Jos oikein tiiraa, kuvassa saattaa nähdä puolimaratoonareita aloittamassa helleurakkansa viimeistä kilometriä. Virun kohdalla heijaukset olivat molemmilla ohituskerroilla valtaisat. Varsinkin naisena maratonilla on ihana olla. Ainakin jos tykkää huomionosoituksista heijauksen muodossa. 

Pelkäsin vatsani puolesta, sillä se on ollut aina heikoin lenkki juoksuillani. Reitin varrella olisi ollut tarjolla vaikka mitä herkkuja: rusinoita, banskuja, appelsiinia, mustaa leipää ja suolaa ainakin. En koskenut niihin, vaan tyydyin juoksurintsikoihini tunkemiini geeleihin. Nurja puoli geeleissä tai oikeastaan niiden säilytystavassa oli se, että ne lähtivät valumaan kesken juoksun. Ilmeisesti kesän mittaan lenkkipolulla vietetyt kilometrit ovat sulattaneet sen verran yläkropasta ylimääräistä, että toppi oli liiankin väljä. Onneksi geelipussukat eivät tippuneet maahan, vaan juoksuhaalareideni syövereihin. Ongin niitä parhaani mukaan ylhäältä ja sivusta. Mahtoi näyttää hauskalta. Tai epätoivoiselta.

Tältä juoksuni näyttää Movescountissa 21 ensimmäisen kilsan osalta. 

Puolimaraton tuli juostua kelloni mukaan ajassa 1:49:46. Sitä nopeampaa en olekaan aiemmin juossut 21,1 kilometriä. Onnekseni mieheni juoksi kanssani, sillä vaikka emme tuhlanneet energiaa jutusteluun, toisen läsnäolo oli kultaakin kalliimpaa. Välillä mä olin vetovastuussa, välillä seurasin hänen kipitystään. Erottuamme 25 kilometrissä olin omillani.

Maisemat olivat tuttuja ensimmäiseltä kierrokselta. Sama dj soitti edelleen yksinään keskellä nurmikenttää, cheerleadereiltä saimme lisäpuhtia juoksuun ja Ice Power -suihkaukset sai halutessaan virkistämään menoa.

Reitillä alkoi olla aika harvassa seurattavia selkiä. Välimatkat muihin juoksijoihin sen kun kasvoivat, edessä ja takana. Yritin napata peesiini Pauliinan (meidät esiteltiin kisan jälkeen), jonka tunnistin suomalaiseksi KPK-säärystimistä. Hänellä oli jalkavaivoja, joihin tarjosin suolaa. Eipä menneet takataskuuni tunkemat McDonaldsin suolapussit hukkaan. Jatkoin juoksua yksin.

30 kilometrin tietämillä metsän siimeksessä lyöttäydyin viiden miehen porukkaan. Vauhti tuntui hyvältä. Juoksu tuntui liiankin helpolta. Aikani juostuani aloin ihmetellä Suunnon lukemia: 5:40. Tästä porukasta täytyisi mennä ohi tai veturini jymähtäisi totaalisesti.

Maalialueellakaan ei ollut ruuhkaa. 

Tarkoituksenani oli aloittaa maraton 5:20 vauhdilla, kiristää viiden kilsan kohdalla 5:15 min/km vauhtiin ja rallatella (?!) loppuun viitosen kilometrivauhdilla. 33 kilsan kohdalla tajusin, ettei vauhdissa ollut suunniteltua kiristämismahdollisuutta. Aurinko paistoi täydeltä terältä suoraan silmiin eikä varjoa ollut tiedossa kuin vasta kaupunkiin saavuttuamme ja silloinkin vain hetkellisesti. Vastatuuli (lievä, mutta tuuli silti) eikä yksin taivaltaminen pitkin leveää ja loputonta maantietä parantanut tilannetta.

En ole koskaan eläissäni juossut yhtä pitkää matkaa tällaisella vauhdilla. Alkukesän ennätyspuolikkaani juoksin samalla keskivauhdilla kuin nyt Tallinnan kokonaisen. Kesäkuussa en olisi pystynyt pitämään samaa vauhtia yllä kolmea kilsaa pitempää. Kestäisinkö sittenkään?

Halusin ottaa helteessä varman päälle. Vilvoittelin koneistoani juomapisteillä viimeisen kympin aikana aika lailla suunnitellusta loppuajastani jäämäni kaksiminuuttisen verran. En halunnut pökrätä kilsaa ennen maalia. En, vaikka olisin vironnut ryömimään viimeisen kumpareen ylös.

Tuntui siltä, että kaikki neste menee hyötykäyttöön. Mitään ei tullut ulos hikenä eikä virtsana. Reisille ilmestyi hien sijasta suolavanoja.  Heitin aikatavoitelappuni roskikseen. En halunnut ajatella olinko tavoitteestani jäljessä 10, 80 vai kenties 170 sekuntia. Tiesin, että tulen maaliin elämäni parhaalla ajalla. En halunnut mustata mieltäni kadotetuilla sekunneilla. Pääkoppaa ei saanut sumentaa turhalla epäonnistumisen tunteella.



36 kilometrin kohdalla huomasin vetäväni pientä letkaa. Lisäksi eräs pieni mies oli liimautunut muhun kiinni. Ilmeisesti olin lyhyestä varrestani huolimatta sopiva tuulenhalkoja ja varjon antaja. Olo oli tukala miehen hönkiessä kirjaimellisesti niskaani. Jättäydyin suosiolla jälkeen seuraavalla juomapisteellä ja annoin porukan mennä menojaan. Parempi olla yksin kuin saada potkuja pohkeisiin.

Oli hurja tajuta 37 kilometrin kohdalla että vaikka joutuisin konttaamaan loppumatkan, alittaisin silti neljän tunnin rajan. Siihen en ollut koskaan aiemmin pystynyt.

Mitalinkiilto silmissä jaksaa juosta kummasti. Ja kun vielä tietää saavansa pian olutkolpakon eteensä. Rahkaherkut olivat siihen päälle pelkkää ekstraa. 

Sain loppumatkan ajaksi salamatkustajan mukaani. Olen edelleenkin onneton geelipussien avaaja, joten osa geeleistä valui suoraan lenkkareilleni. Ampiainen, mehiläinen tai mikä lie laskeutui lenkkarilleni ja alkoi imeä sokerilitkua sisuksiinsa. Yritin välillä ravistella sitä pois mutta tuloksetta. Pelkäsin, että se pistäisi mua ja moniallergikkona pelini olisi siinä vaiheessa pelattu. Nelisen kilsaa juostuani herhiläinen oli kadonnut. Onneksi en vielä siinä vaiheessa tiennyt, mitä oikeasti oli tapahtunut...

Parhaat kisakengät ikinä: Adidas Adizero Boston Boost 5 tsf

Olen osallistunut samaiselle maralle jo kahdesti, vuosina 2011 ja 2012. Silloin reitti kulki vastapäivään, eli nyt maalialueelle johtava loiva ylämäki oli silloin mukava alamäki ensimmäiselle ja toiselle kierrokselle lähdettäessä. Kiroilin mielessäni tappokumpua jo ennakkoon, mutta onneksi Kukkis pöllähti just silloin kannustamaan mua maaliin. Sain hänestä hurjasti voimia.

Säästin loppupaukut maalisuoralle – mutta voi mikä pettymys! Saimme juosta viimeiset parisataa metriä mukulakivillä, joten loppukirit piti unohtaa ja yrittää vain selviytyä ehjillä nilkoilla maaliin.

Oli mieletöntä kuulla oma nimi kuulutettavan ylittäessäni maaliviivan. Katsojat olivat ilossa mukana ja he huusivat nimeäni tuuletellessani ja fiilistellessäni lyhyen hetken verran. Vaikka kuuma olikin, foliopeite oli enemmän kuin tervetullut. Sain mitalin kaulaani ja katsoin kelloani. 3:41 ja risat. Sain valmentajaltani ihanan viestin. Hän oli seurannut juoksuani alusta loppuun Tallinnan maratonin sovelluksella.

Juoksuhaalari ja tossut: Adidas, juoksuvyö: FlipBelt, hikinauhat: Nike, sukat: gococo, juoksukello: Suunto Ambit3 Run, kuulokkeet: Sennheiser (kaikki itse hankittuja, paitsi kello lainassa)

Kukkis kysyi multa useamman kerran miltä musta tuntuu. Edelleenkään en tiedä vastausta.
Epäuskoiselta ja onnelliselta samanaikaisesti. 
Juoksu oli helppoa. Olisiko sen pitänyt olla? Enkö antanut itsestäni tarpeeksi? 
Aina näköjään sama jossittelu, oli aika alle neljän tunnin tai lähempänä viittä.

Mieheni pääsi myös maaliin alle neljän tunnin. Oli ihana nähdä! Kävimme maratoonariteltassa nauttimassa ansaitsemamme Sakut ja täytimme samalla energiavarastojamme tarjolla olevilla herkuilla. Mikään muu ei tuntunut kuitenkaan uppoavan kuin jogurtti ja rahkaherkut. Niin ja se olut.

Sopu sijaa antaa, niin myös ruokateltassa. Saimme heti juttukavereita istuutuessamme jo miehitettyyn pöytään. Juoksijat ovat omaa, ihanaa porukkaansa <3

Kuten tavallista, mulla tuntuu olevan aina kiire maratonin jälkeen. Paluulaivalla piti olla jo neljän aikoihin. Niin mieluusti kuin olisimmekin liittyneet somesta tuttujen suomalaisten juoksijoiden iloiseen seuraan terassille, jouduimme nappaamaan Kukkiksen mukaamme jotta pääsisimme hänen huoneeseensa suihkuun. Siellä olikin jo hienosti puolikkaan juossut Jonna ja Jussi, joka oli jo tuttuakin tutumpi, vaikkemme olekaan koskaan aiemmin kasvotusten tavanneetkaan.

Portaat kisa-alueelta alas tunneliin ja tunnelista ylös laukkusäilytykseen olivat monelle kova paikka. 

Kun otin lenkkarin ja kevytkompressiosukan jalastani, jalkapöytää alkoi tykyttää ja kirveltää. Siihen kasvoi pienoisen tulivuoren näköinen nyppylä. Olin saanut sittenkin pistoksen! Salamatkustajahöntiäinen oli ilmeisesti viime töikseen pistänyt mua lenkkareiden läpän läpi tai sen sivusta. Ilmeisesti vasta nyörityksen höllentäminen sai ötökän eliksiirit liikkeelle turvonneessa jalassani. Onneksi antihistamiinit olivat meikkipussissa mukana ja lääkärisiskon puhelinnumero varuiltaan kännykässä.

Olisimme mieluusti jääneet Tallinnaan vielä hetkeksi, mutta lapsiperhehärdelli odotti lahden toisella puolella. Musta tuntuu, että kuvassa kanssani kaulailevan Kukkiksen kanssa valloitamme vielä allamme häämöttävän kaupungin yhdessä juosten. (Kuva: Jonna)

Tarkoituksenamme oli syödä laivalla kunnolla. Oli kuitenkin turha lähteä ravintolaan, sillä mitään ei tehnyt mieli. Sen sijaan etsimme itsellemme suht rauhalliset lattiapaikat. Mieheni taikoi repustaan meille molemmille omat lakupussukat ja hain meille sipsipussit tax freestä. Cokis ja Fanta maistuivat taivaallisilta!

Vasen pakara alkoi krampata ja sitä alkoi pistellä ikävästi lattialla löhötessäni. Onneksi vasta tässä vaiheessa! Venyttely auttoi, eikä pakaroita ole tarvinnut se jälkeen sen kummemmin ajatella. Viikon takaisella kankulla en olisi varmasti päässyt maaliin saakka, sillä olin saanut huhtikuiselta maratonilta pakarajumin, joka oli pahentunut mitä pidemmälle kesä eteni. Onneksi tajusin käydä Kimmo Marjamaan pakeilla hierottavana. Olo oli kuin uudestisyntyneellä. Täytynee alkaa käydä Kimmon pakeilla säännöllisesti jos ja kun yritän päästä parempiin juoksutuloksiin.

Vasta ylitettyäni maaliviivan aloin hilata lahkeita alemmas ja sukkia ylemmäs. Kuten huomaa, poseerauksessa on vielä työsarkaa. Taidan kaiken lisäksi naureskella tässä itsekseni. (Kuva: Kukkis)

Valkkuni lähetti iltasella viestin: "Jäittekö Tallinnaan bilettämään?"

Vastasin: "Ollaan jo kotona keskellä pyykki/lapsi-pyöritystä. Ostimme Rimistä muutaman erikoisoluen. Korkkaamme varmaan yhden puoliksi kun on saatu lapset nukkumaan. Rankkaa biletystä ;)"

Emme muuten ole korkanneet sitä olutta vieläkään, vaikka lapset ja me aikuiset olemme ehtineet nukkua jo useamman yön ennätysmaratonini jälkeen.

Pidin hurjasti aikaisemmista Tallinnan maraton -paidoistani, mutta tämä on niitäkin rakkaampi. 

T-paidassa on onnistunut leikkaus, siisti logo ja passelit värit. 

Tässä vaiheessa on aika kiittää kaikkia tsemppauksesta, lukijoita ja kanssaeläjiä.

Erityisesti valmentajaani, ihmeidentekijä Pasi Päällysahoa. Ilman sua junnaisin edelleenkin neljän ja puolen tunnin aikoja. Annoit mulle osaamistasi ja aikaasi. Sait musta todellisen juoksijan esiin.

OnTrail.net-sivuston luojaa, numeronero Jari Rostia, joka löysi testeistäni punaisen langan, jonka pohjalta mua alettiin juoksuttaa.

Rakkaita (juoksija)ystäviäni, jotka uskotte muhun juoksijana enemmän kuin itse uskon.

Ja rakasta miestäni, vauhtipupuani, jonka pitkäpinnaisuus on vertaansa vailla. Kiitos kun olet pitänyt korttitaloa pystyssä nekin 67 tuntia, jotka olen viettänyt viimeisimmän 12-viikkoisen aikana lenkkipoluilla.

Lisäksi kiitokset kuuluvat Suunnolle, jonka kellon Suunto Ambit3 Runin sain lainaksi projektin ajaksi. Sykepohjaisen maratonohjelman pilkuntarkka seuraaminen olisi ollut ilman sitä mahdotonta.

***
Tiivistelmän tynkää:

Loppuaikani oli 3:41:27. En usko sitä vieläkään. (Mulla on selvästi pitkät piuhat.)

Olin ikäryhmäni N40 8. ja kaikista naisista 55.

Juoksu oli helppoa. Koko ajan. Usko alkoi hiipua vasta viimeisen kilsan aikana pitkää, loivaa nousua tahkoessani. Pää kesti ennakkopaineet. Jalat ottivat iskut suosiolla vastaan.

Juoksin puolikkaan nopeammin kuin ikinä | 1:49:46

Paransin parasta aikaani 26 min 43 s | 04:08:10, Berliini 09/2015

Aikani parani huhtikuun lopusta 28 min 40 s | 04:10:07, Helsinki Spring Marathon 04/2016

Alkuperäinen maratonennusteeni kesäkuisen alkutestin mukaan oli 3:57:24. Alitin sen 15 minuutilla ja 57 sekuntilla. Jäin 2 min 2 s maratonennusteesta, joka tehtiin elokuisen maratoonarin kuntotestin tulosten perusteella.

12 viikossa on mahdollista tehdä ihmeitä, jos pohja on kunnossa.

Mä olen kova juoksija. Ainakin omasta mielestäni. Ja tämähän oli vain välietappi.

Tärkeintä oli päästä maaliin. Sitten vasta muistin laittaa ajanoton pois päältä. 

Su 11.9. maraton | 42,195 km | 03:41:27 | 5:14 min/km

***

 Maratonit ykkösestä kahteenkymmeneenkahteen:

2017
22. maraton: 29 tunnin täsmäisku – Terwamaraton 2017

2016
21. maraton: Mykistävä ennätysjuoksu - Tallinn Marathon 2016
20. maraton: Koukattiin muuten Vantaankin puolelle - Helsinki Spring Marathon 2016
19. maraton: 105 kierrosta - IV APK-hallimaraton 2016

2015
18. maraton: Valopäitä radalla - Mikon Kirkkolaakso maraton 2015
17. maraton: Ensiavusta lähtöviivalle - Berlin Marathon 2015

2014
16. maraton: Punapukuisten jänisten peesissä Berliinin maratonilla - Berlin Marathon 2014
15. maraton: 140 litraa biojätettä ja muuta mukavaa maratonin varrelta - Stockholm Marathon 2014
14. maraton: Helteinen maratonrupeama Barcelonassa - Barcelona Marathon 2014

2013
13. maraton: Maisemareitti Berliinissä - Berlin Marathon 2013
13. maraton | 2. osa: Keskeyttäisinkö, jos tietäisin missä olen?
12. maraton: Siksakkia jättiläisten lomassa - Stockholm Marathon 2013

2012
11. maraton: Paniikkilähtö ja migreeni - Tallinn Marathon 2012
10. maraton | Myöhässä lähdöstä - Stockholm Marathon 2012 (pakkasmaraton)

2011
9. maraton | 10 kilsaa sinne, 10 tänne ja sitten sama uusiksi - Tallinn Marathon 2011
8. maraton | Peruskauraa - Stockholm Marathon 2011

2010
7. maraton | Ei enää ikinä - Stockholm Marathon 2010

2008
Ei asiaa lähtöviivalle | DNS - Stockholm Marathon 2008

2007
Ensimmäinen keskeytys | DNF - Stockholm Marathon 2007

2006
6. maraton | Raskaudesta uutta virtaa - Stockholm Maraton 2006

2003, 2004 ja 2005
3.-5. maraton | Toisenlaista turismia - Stockholm Marathon 2003, 2004 ja 2005

2001
2. maraton | Espooseen ja takaisin - HCM 2001

2000
1. maraton | Juoksuhulluuden uusi taso - HCM 2000

Keventelyviikon kuulumisia

Normaalisti keventely tarkoittaa mulla keveämpää oloa yhdistämällä runsas liikunta terveelliseen, reilusti kasviksia sisältävään ravintoon. Mutta maratoonariminälle se on täysin päinvastaista.

Maratonohjelman mukaan mulla on jo toinen keventelyviikko menossa.  Juoksu on rajattu minimiin ja silti pitäisi syödä silloinkin kun ei tee ruokaa mieli. Vaikka en varsinaisesti tankkaakaan, olo tuntuu turpeammalta kuin kuukausiin.

Movescountista napattu tiivistelmä seitsemän päivän juoksuista. 

Naapurit ovat varmaan nuuskutelleet käytävässä, että taas se poppariperhe paistaa korvapuusteja. Kylläpä vaan, tällekin maratonille haen ähkyoloni perinteisillä kierreherkuilla.

 Korvapuustien lisäksi olen napsinut hiilihydraatteja malton muodossa *). Mukava uusi tuttavuus mulle. Miksen ole kokeillut jo aikaisemmin? Siitä ei tule yhtä ähkyä oloa, kuin jos söisin vastaavan määrän hiilihydraatteja vaikkapa leivän muodossa. 

Jos muuten törmäät Olivian Täydellinen ohje -keittokirjaan kirppiksellä, nappaa se mukaasi. Meillä ei enää valmisteta korvapuusteja, amerikkalaisia pannukakkuja tai juustokakkua millään muilla ohjeilla.

Vihaan tunnetusti pakkaamista. Maratonkamat pitäisi kuitenkin saada kasaan, sillä sunnuntaiaamuna ei ole liikoja aikaa arpoa vaatetusta ja muita juoksulle mukaan otettavia tilpehöörejä. Ennen laivalle menoa pitäisi vielä päivittää juoksuun soittolista ja tehdä pari rästiduunia. Aikaa ei näytä olevan nytkään tuhlattavaksi. 

Repun pakkaamisesta on kyllä keventely kaukana. Vaikka pärjäisin varmasti yhksillä piilareilla, niitä on kassissa neljä paria. En uskalla ottaa riskiä, sillä Berliinissähän viime vuonna piilari rikkoutui silmääni. Suunto Ambit3 on ladattu täyteen ja tiedän akun kestävän loistavasti koko sunnuntain ja ylikin. Laturi on silti mukana, jotta voin kerätä urheilukelloon vielä ne kaksi puuttuvaa prosenttia ennen kisa-alueelle lähtöä. Geelejäkin on yliannostus. Ja ihan oikeasti, mihin tarvitsen hiusvahaa? Mutta tuo kaikki täytyy olla mukana. Ihan mielenrauhan vuoksi. Sillä sitä tullaan tarvitsemaan sunnuntaina enemmän kuin reppuun mahtuu. 

* FAST Super Malto on saatu testattavaksi

Juoksusuunnitelma Tallinnan maratonille

Olen todella imarreltu siitä, kuinka moni seuraa kesäkuussa alkanutta maratonprojektiani. Kerrankin juoksuni kiinnostaa muitakin kuin vain itseäni ja muutamaa ihmistä lähipiiristä. Vasta maratoonarin kuntotesti parisen viikkoa sitten avasi silmäni. Tajusin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti, kuinka paljon potentiaalia mussa oikeasti on. Itse asiassa on ollut kaikki nämä vuodet, mutta vasta Pasi sai kaivettua musta juoksijan isolla jiillä esiin. Neljän tunnin alituksen sijaan puhutaan nyt siitä, kuinka paljon sen alle on realistista mennä.

En ole kuitenkaan psyykkeeltäni (kilpa)urheilija. Pääkopan kehittämiseen tarvitaan enemmän aikaa, kuin 12 viikkoa. Tai oikeastaan tässä tapauksessa kuntotestin jälkeiset kaksi viikkoa. Odotukset, omat ja muiden, ovat alkaneet kasvaa pääkopassani möröksi ja vatsa vääntyy kuralle. Katsoessani peiliin, näen siellä edelleenkin 4:25-juoksijan. Toivottavasti pää ja vatsa eivät ole ennätysjuoksuni hidasteena.

Tiedän, että haluaisitte varmasti kuulla tarkat kilometrivauhdit, joita lähden tavoittelemaan sunnuntaisella maratonilla. Valitettavasti niiden aika ja paikka ei ole nyt.

Kirjaan tarkat lukemat tässä vaiheessa ainoastaan kilometrivauhtirannekkeeseeni, mutta lupaan avata kisaraportissani kisastrategian myös numeerisella tasolla. Vauhtijakosuunnitelmaa voin sen sijan jo nyt raottaa:

1) Aloitan leppoisalla veturivauhdilla, jota juoksemalla alittaisin neljän tunnin haamurajan. Näköjään tällä vauhdilla jäisi aikaa vielä pikaiselle vessareissullekin matkan aikana.

2) Jonkin aikaa juostuani kiristän mukavaan, mutta silti haastavaan vauhtiin, jota juostujen lenkkien ja testin perusteella olisi mahdollista ylläpitää maratonin verran.

3) Pistän isomman vaihteen päälle jos saan jaloistani irti tehoja vielä loppuneljänneksellä. Testien mukaan tällä (mielestäni utopistisella) vauhdilla mun olisi mahdollista juosta kokonainen maraton. Jalkani eivät kuitenkaan tulisi kestämään iskutusta tällä vauhdilla – vielä. 

Kuulostaa tosi helpolta, eikö vaan?! 1, 2, 3 ja siinä se on! Karu todellisuushan tiedetään jo nyt: Sunnuntaiaamuun tulee mahtumaan suuria tunteita laidasta laitaan, kiroilua, kylmiä väreitä, hymyn kaltaista. Ennen kaikkea juoksua, juoksua ja juoksua, kiputunteen tukahduttamista, vatsan kuulostelua ja kellon tuijottelua. On hyytävän kylmä, aurinko porottaa liikaa, aina tuulee, porukkaa on tiellä, vatsa oireilee ja vaatteet on väärät.

Odotan jo itsekin omaa kisaraporttiani, sillä silloin Tallinnan maraton on jo ohi. Tie sinne on ollut elämäni parasta juoksuaikaa.

Juoksin tiistaiaamuna viimeisen reippaan rundin ennen maratonia. Tarkoituksenani oli lähteä lenkkipolulle vielä kun oli hämärää, mutta nukuin pommiin. Oli hyvää harjoitusta hypätä suoraan sängystä lenkkareihin ja pujottaa piilarit aamurähmän läpi silmiin. Nimittäin jos sunnuntainakin tulee kiire...

Ti 6.7. reipas | 3,16 km | 16:01 | 5:04 min/km
veryttely ja jäähdyttely | 3,33 km | 20:45 | 6:13 min/km

Rento yöjuoksu hyvässä seurassa – Midnight Run 2016

Oikeastaan Midnight Run -koitos alkoi jo ennen kuutta Haapaniemen kentältä. Vettä satoi kaatamalla, kun poikani viimeinen futismatsi oli alkamaisillaan. Itse pääsin paikalle vasta tässä vaiheessa, mutta mieheni oli värjötellyt kentällä turnauksen yhtenä järjestäjänä jo aamuysistä. Kukkiskin tuli kentälle seuraksi mukaan kastumaan ja jäätymään. Me Pasin tallin tytöt *) juoksisimme kympin yhdessä.

Olimme uitettuja koiria saapuessamme kotiin huilaamaan hetkeksi ja vaihtamaan vaatteita. Täytyy myöntää, että kunnon lämmin suihku ja Kukkiksen pöydälle taikoma punaviinipullo houkuttelivat siinä vaiheessa enemmän, kuin Midnight Runille lähtö. Välillä sade hiipui, välillä yltyi, mutta missään vaiheessa se ei lakannut.

Vielä viime tipassa ennen kotoa lähtöä aloin kaivaa meille lasten pipoja lämmikkeeksi. Kiitin Kukkiksen loistoidistä matkan mittaan itsekseni useita kertoja. Sateesta viis kunhan vain pää on lämmin eikä tukkavaha valu sateessa silmille. Ilman myssyä olisin varmaan eksynyt Kukkiksesta jo alkumetreillä. 


Onneksi sade ei ollut pahimmillaan lähtiessämme hitaasti hölkkäämään ysin jälkeen kohti Senaatintoria kertissadetakit päällä. Mulle olisi voinut tulla paniikki, jos olisimme olleet ensimmäistä kertaa etsiskelemässä lähtökarsinaamme näin mitättömällä aikamarginaalilla. Onneksi tiesimme mistä 2A löytyisi ja pian Pukinmäen kevätmaralta tuttu Katjakin hyppäsi sinne seuraksemme. Jätimme sadetakkimme aidan reunalle ja herättelimme kisafiilistä hyppelemällä ja pulisemalla. Missään vaiheessa kylmyys ei päässyt yllättämään, sillä olimme kuin sardiinit tölkissä.

Jo heti startista tuli pelin homma selväksi: mukulakivet ovat petollisia, lätäköitä on kaikkialla, tiukkoja käännöksiä on mahdoton ennakoida ja tungos on valtava. Vaikka olin vaihtanut Suunnon näytön "yömoodiin", siitä ei ollut mitään iloa. Kellotaulua ei nähnyt pimeillä katupätkillä lainkaan ja yrittäessäni tiirailla lukemia, vauhti laski sen verran, että joku oli takuuvarmasti iholla alta aikayksikön. En siis voinut pitää valmentajalleni annettua lupausta sykkeiden osalta. Päätin, että kunhan juoksu on rentoa, enkä ota koneistostani kaikkea irti, Midnight Runin kymppi täyttää reippaan lenkin kriteerit eikä pilaa seuraavan viikonlopun Tallinnan maratonia.

Sykepiikki ei saanut mennä yli 161:n. No jaa... Varmasti rataprofiilikin vaikutti sykkeiden nousuun. 


Päälimmäinen tunne Midnight Runilla oli, että on ihana juosta sateessa kaverin kanssa. Juoksu sujui kepeästi ja Kukkiksen kanssa askeleet osuivat loistavasti yksiin. Pälätimme välillä enemmän, välillä vähemmän. Nautimme reitin varrelle ripotelluista valoista ja musiikista sekä yritimme bongata tuttuja heijaajia.

Siltavuorenrannassa Kukkiksen jalka alkoi vaivata. Mulla oli vähän jengipetturiolo, kun huikkasin, että nähdään sitten maalissa. Ei mun kylläkään tarvinnut edes kilsaa taittaa yksinäni, kun juoksukamu otti mut kiinni Merihaassa sillalle johtavalla jyrkällä liuskalla. Kukkis oli ajatellut, että kun nyt tänne asti olemme juosseet yhdessä, niin jatketaan sitten se vika kilometrikin rinta rinnan <3

Olin ennakkoon tosi kriittinen sen suhteen, että reitti siksakkasi edestakaisin pitkin rantaa Kruununhaassa ja Hakaniemessä. Näky juostessa Hakaniemen sillalta alas muutti käsitykseni täysin. Jalkojemme alta kuului hurja teknojumputus ja sade näkyi vain voimakkaiden valojen loisteessa. Kukkiksen sanoja lainatakseni: "Näyttää ihan siltä, kun alhaalla kahdessa jonossa juoksevien juoksijoiden päälle olisi suunnattu jättikokoiset suihkut." Kun olisinkin saanut taltioitua sen hetken muuallekin kuin vain muistojeni kätköön.


Kengät hörppäsivät sadeveden uumeniinsa jo ensimmäisen satametrisen aikana kotiovelta lähtiessämme. Jossain neljän kilsan kohdalla lopetin lätäköiden yli hyppelyn ja tyydyin kohtalooni. Vesi ei kuitenkaan jäänyt pyörimään näihin Adidaksen Boston Boosteihin, vaan kevyt tuntuma pysyi koko matkan kosteista olosuhteista huolimatta. Ei ole vaikea tehdä päätöstä sunnuntain kisakengistä. 


Moni on arvostellut somessa reitin korkeuseroja. Täytyy myöntää, etten itse kiinnittänyt niihin huomiota, sillä näillä kulmilla on tullut sahattua edestakaisin elämäni mittaan miltei päivittäin yhteensä 15 vuoden ajan. Sen sijaan tutuilla kaduilla vauhti tuntui vain kiihtyvän. Senaaatintori veti mua magneetin lailla puoleensa.

Mieheni odotti meitä maalissa. Hän oli tullut kolmisen minuuttia ennen meitä maaliin. Kolmikollamme olisi ollut paukkuja paljon pidemmällekin pitkikselle. Tämä tietää varmaankin hyvää ensi viikonlopun koitosta ajatellen.

Keräsimme kisa-antimet, kävimme hörppäämässä herkulliset smoothiet alpron ständillä ja aloimme pähkäillä reittiä takaisin kotosalle. Kotikadut oli aika hyvin blokattu, joten jouduimme tallustelemaan armottomassa kaatosateessa hieman pidempää reittiä. Paperikassit muuttuivat sateesta haperoiksi, joten puristimme pussukoitamme tiukasti syleissämme. Välillä poimimme kuormistamme tippuneita banskuja tai mantelimaitoja. Me emme todellakaan huokuneet juoksun ihanuutta juuri sillä hetkellä. Meillä oli kylmä. Onneksi emme kuitenkaan unohtaneet tilannehuumorin lämmittävää voimaa.

Olin tosi varovainen liukkailla mukulakivillä koko matkan ajan, mutta nähdessäni maalin unohdin asian kokonaan. Halusin ottaa kunnon spurtin, sillä jaloissa ja kropassa oli vielä hurjat määrät poweria jäljellä. 


Heitimme enimmät vaatteet päältämme jo käytävässä ja kääriydyimme kylpytakkeihin. Jätimme jälkeemme ison lätäkön mutta kannoimme paljon vettä sisällekin saakka. Kukkiksen miesten XL-kokoinen paita (Kukkishan on itse näpsäkkää XS-kokoa) tuntui painavan ainakin tonnin, kun heitin sen saman tien pesukoneeseen.

Viimein pääsimme jo alkuillasta kaipaamaani kuumaan suihkuun ja sain korkata punkkupullon. Sillä hetkellä ei ollut enää mihinkään kiire.


La 3.9. Midnight Run | 10 km | 52:35 | 5:15 min/km

*) Pasin talli = Kukkis on myös Pasi Päällysahon valmennettava, siitä Pasin talli. 
Kukkis + Poppis = Kis-Pis. 

Juoksuhaastetta Midnight Runille

Vaikka treenikausi olisi ollut kuinka rikonainen tahansa tai sitä ei olisi saanut ennen kisaa edes alkuun, siitä huolimatta lähden aina numerolappu rinnassa kuin soitellen sotaan. Silmissä vilkkuu ties mitkä tavoiteloppuajat. Lähtölaukaus on merkki siitä, että nyt kuuluu kipittää hurjaa vauhtia.

Valmentajani kysyi, josko pystyn himmaamaan Midnight Runilla, sillä kovaksi treeniksi se on aivan liian lähellä Tallinnan maratonia. Mun oli ihan pakko jäädä funtsimaan ajan kanssa, josko pystyn juoksemaan maltilla, kun muut ohittelevat mua oikealta ja vasemmalta. Ja varsinkin kun olen tällä hetkellä paremmassa juoksukunnossa kuin ikinä. Kympin loppuaika alkaisi ennemminkin nelosella kuin viitosella.

Reittiä on muutettu, sillä Midnight Runin juoksijat ja Silja Linen matkustajat (tai siis lähinnä heitä kuljettavat autot) eivät mahdu samanaikaisesti Etelärantaan / Kaivopuistoon. Harmi! Sen sijaan 7-9 kilsan kohdalla pitää olla uudella reitillä varuillaan, ettei joku rämähdä niskaan tiukoissa kaarteissa. (Kuvakaappaus Midnight Runin sivuilta)  


Mietittyäni asiaa lupasin Pasille, että tyydyn höntsäjuoksuun. Ensimmäiset kolme kilsaa juoksen peruskestävyysvauhtia (~5:20 min/km?) ja sen jälkeen saan kiristää vauhtia. Sykepiikki ei saa kuitenkaan nousta yli 161:n. Hupsista heijaa, sehän pomppaa jo lähtökarsinassa jännityksestä pilviin?!

No, näillä rajoilla ja ohjeistuksilla mennään. En halua riskeerata Tallinnan tulosta ja terveyttäni revittelemällä liikaa, kun siihen ei ole tarvetta. Ja sitä paitsi, valkku tietää nämä asiat parhaiten.

Mullehan lupailtiin maratonprojektin alussa, että epämukavuusalueelle mennään. Lupaus on pidetty kautta projektin, joten Midnight Run on siihen luonteva jatkumo. Tiedän jo nyt varmasti, että juoksun pidätteleminen tulee olemaan vaikeampaa, kuin aikaa vastaan juokseminen. Siinä haastetta lauantai-iltaan kerrassaan!

Räätälöin Movescountissa lainaamaani Suunto Ambit3 Run -kelloon valmiiksi näytön, josta näen yhdellä kertaa juostun matkan, sykkeen ja juoksuajan (alhaalla oikealla). Muutahan en illan aikana tarvitse. Lupaan olla räpläämättä muita näyttöjä esiin kesken juoksun, vaikka kuinka tekisi mieli.